Posts tagged ‘klassikkokitara’

27/01/2011

Klassikkokitarat, osa 4: Gibson SG

Gibsonin SG on viime aikoina ollut kovassa suosiossa – se on tällä hetkellä trendikkäin sähkökitara.

Uskomatonta kyllä, mutta SG syntyi vuonna 1961 uutena Les Pauli -mallina. Ted McCartyn tiimi halusi kevyemmän ja ergonomisemman kitaran, silloin epämuodikkaan, raskaan Les Paul -mallin tilalle.

Les Paul itse ei kuitenkin pitänyt uudesta nimikkosoittimesta kovinkaan paljon, eikä uusinut endorsement-sopimuksensa vuonna 1963. Silloin ”uudesta Les Paul Standardista” tuli Gibson SG -malli (alkuperäinen Les Paul -kitara tuotiin takaisin vuonna 1969).

SG:llä on ohut ja kurvikas mahonkirunko. Kaulan liimaliitos on muutettu niin, että kitaran kaikki 22 nauhat ovat rungon ulkopuolella, minkä ansiosta myös korkeisiin nuotteihin on helppo päästä.

Toisenlaisen kaulaliitoksen takia kaulahumbucker sijaitsee noin puolitoista senttimetriä lähemmäs tallaa, mikä ohentaa hieman mikrofonin soundia.

Ohuemmasta rungosta johtuen SG:n soundi on hieman raikkaampi, notkeampi ja jäntevämpi kuin Les Paul -mallin sointi.

Ohuen rungonsa, kevyen painonsa ja kiinteän tallansa ansiosta SG sopii hyvin ensikitaraksi. Ainoastaan lievä taipumus kaulapainoisuuteen voi joidenkin mielestä olla häiritsevä.

Suosittelen – niin kuin kaikkien Gibson-tyylisien kitaroiden kanssa – myös SG:n tapauksessa laadukkaan kuljetuspussin tai kovan laukun hankkiminen, ettei taakse kallistuva viritinlapa vahingoittuisi kuljetuksen yhteydessä.

Gibsonin Faded-sarja tarjoaa muuten USA:ssa valmistettuja soittimia yllättävän edullisesti. Gibson SG Special Faded – mallista puuttuu otelaudan reunalistoitus, upotukset ovat vaatimattomampia ja kitarassa on ohut mattalakkaus, mutta soitin on kuitenkin täysverinen SG.

23/01/2011

Klassikkokitarat, osa 3: Fender Telecaster

Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.

Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.

Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.

Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.

Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.

Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.

Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.

Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.

Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.

Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.

On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.

Save

22/01/2011

Klassikkokitarat, osa 2: Gibson Les Paul

Kun Fender Esquire- ja Telecaster-kaksikko ilmestyi vuonna 1950, suuri enemmistö kitarajavalmistajia nauroi kalifornialaisen pikkupajan tuotokset nähtyään. Perinteikäiden firmojen edustajat halveksivat Fenderin ”WC:n istuimet”.

Melko pian huomattiin, että uuden pelaajan tuotteet alkoivat pikkuhiljaa myydä countrykitaristien piireissä.

Gibson Guitarsin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, huomasi myös asian, ajatteli että olisi parasta, jos Gibsonilla olisi omaa vastausta tähän haasteeseen.

Ja tästä vastauksesta tuli maailman myydyin nimikkokitara – Gibson Les Paul Standard.

Les Paul oli 50-luvulla erittäin suosittu kitaristi, joka oli vapaa-aikana myös keksijä.

Luonnollisesti Gibson loi oman näköisen kitaran, jolla on perinteinen liimattu kaula ja kaksikerroksinen runko kauniisti kaarevalla kannella. Kaula ja rungon takaosa veistettiin mahongista, reunalistoitettu otelauta oli palisanterista ja kansi vaahterasta.

Ensimmäinen versio oli varustettu kahdella P-90-mikrofoneilla ja vaahterakansi oli kullanvärinen. Tämän version soundi on hieman pehmeämpi kuin tavallisesti Fendereissä, mutta kuitenkin yllättävän jäntevä.

Varsinnaiseksi klassikoksi nousi kuitenkin vasta vuoden 1957 tulkinta aiheesta, joka on varustettu kahdella humbuckerilla ja viimeistelty kauniilla liukuvärityksellä.

Uudistetun version soinnissa oli nyt selvästi enemmän potkua ja lämpöä, mikä myöhemmin 60-luvulla auttoi kitaristejä loputomman sustainin metsästämisessä.

Hieman näyttävämpi musta (tai valkoinen) Les Paul Custom -mallikin on jo pitkään monien rock- ja metallikitaristien suosiossa (mm. Keith Richards, Randy Rhoads, Zakk Wylde).

Aloittelijan näkökulmasta Les Paul -kitaran hyvät puolet ovat sen kiinteä talla, jonka ansiosta virittäminen on helpompaa kuin esim. Stratocasterilla, ja Gibsonin pikkuisen lyhyempi mensuuri sekä loiva otelaudan kaarevuus, jotka tekevät kielten venytymisestä tuntuvasti helpompaa.

Huonoja puolija ovat Les Paul -kitaroiden suurempi paino, kun niitä vertaa Fender Stratocaster- tai Telecaster-malliin. Kaikissa Gibson-kitaroissa on myös taakse kallistuva viritinlapa, joka voi mennä helpompi rikki, jos kitaraa pudotetaan. Gibsonin tai kopion ostaessa kannatta siis hankkia myös ainakin paksusti topatun kuljetuskassin tai, jos budjetti salli, oikean kitaralaukun, jos sellainen ei kuulu hintaan.

20/01/2011

Klassikkokitarat, osa 1: Fender Stratocaster

Vuonna 1954 ilmestynyt Fender Stratocaster on epäilemätön maailman myydyin, kopioiduin ja monipuolisin kaikista klassikkomalleista.

Perinteisesti Stratolla on vaahterasta veistetty kaula, joka on kiinnitetty lankkurunkoon ruuvaamalla. Hyvin ergonominen runko on vintage-versioissa saarnista tai lepästä, mutta myös poppeli-, agathis- tai lehmusrungot ovat hyvin yleisiä.

Stratocasterin monipuolisuus johtuu pitkälti sen kolmesta mikrofonista, joista saa viisipykäläisellä kytkimellä esiin monta eri soundeja. Buddy Hollysta Jimi Hendrixiin, John Mayerista Dave Murrayhin ja Eric Claptonista Ritchie Blackmoreen – käyttäjien kaarti ja genrien kirjo on loputon.

Aloittelijan näkökulmasta Strato-tyyliset soittimet tekee houkkuttelevaksi niiden yleisyys ja modulaarisuus, jonka ansiosta sekä lisenssipelit että kopiot ovat hinnoiltaan hyvin edullisia ja kitarat helposti kustomoittavissa.

Mutta kitaristinoviisille Strato ei ole täysin ongelmaton valinta, etenkin vibratallansa takia. Strato-tyylisten kitaroiden vibrato on usein säädetty niin, että kampea voi vetää sekä ylös että työntää alas. Tällainen ”kelluva” säätö vaikeuttaa kitaran virittimistä sen verran, että aloittelija voi helposti tuskaantua.

Kannattaa heti pyytää, että soitinliikkeen myyjä säätää tallan niin, että sen aluslevy makaa tukevasti rungon päällä. Tällainen toimenpide hoituu nopeasti ilman lisäkustannuksia ja säästää harmailta hiuksilta.

Joidenkin soittajien mielestä kitaramallin volume-säädin on myös turhan lähellä plektrakättä, jonka takia volyymin voi joskus vahingossa säätää kesken biisin mykäksi. Toisten mielestä taas säädin on oikein kätevässä paikassa – makuasioita siis.

Jos haluaa soittaa rankempaa metallia kannattaa ehkä harkita humbucker(e)illa varustettu versio, joka on suoraan paketista vedettynä valmis moshaukseen.