Klassikkokitarat, osa 1: Fender Stratocaster

Vuonna 1954 ilmestynyt Fender Stratocaster on epäilemätön maailman myydyin, kopioiduin ja monipuolisin kaikista klassikkomalleista.

Perinteisesti Stratolla on vaahterasta veistetty kaula, joka on kiinnitetty lankkurunkoon ruuvaamalla. Hyvin ergonominen runko on vintage-versioissa saarnista tai lepästä, mutta myös poppeli-, agathis- tai lehmusrungot ovat hyvin yleisiä.

Stratocasterin monipuolisuus johtuu pitkälti sen kolmesta mikrofonista, joista saa viisipykäläisellä kytkimellä esiin monta eri soundeja. Buddy Hollysta Jimi Hendrixiin, John Mayerista Dave Murrayhin ja Eric Claptonista Ritchie Blackmoreen – käyttäjien kaarti ja genrien kirjo on loputon.

Aloittelijan näkökulmasta Strato-tyyliset soittimet tekee houkkuttelevaksi niiden yleisyys ja modulaarisuus, jonka ansiosta sekä lisenssipelit että kopiot ovat hinnoiltaan hyvin edullisia ja kitarat helposti kustomoittavissa.

Mutta kitaristinoviisille Strato ei ole täysin ongelmaton valinta, etenkin vibratallansa takia. Strato-tyylisten kitaroiden vibrato on usein säädetty niin, että kampea voi vetää sekä ylös että työntää alas. Tällainen ”kelluva” säätö vaikeuttaa kitaran virittimistä sen verran, että aloittelija voi helposti tuskaantua.

Kannattaa heti pyytää, että soitinliikkeen myyjä säätää tallan niin, että sen aluslevy makaa tukevasti rungon päällä. Tällainen toimenpide hoituu nopeasti ilman lisäkustannuksia ja säästää harmailta hiuksilta.

Joidenkin soittajien mielestä kitaramallin volume-säädin on myös turhan lähellä plektrakättä, jonka takia volyymin voi joskus vahingossa säätää kesken biisin mykäksi. Toisten mielestä taas säädin on oikein kätevässä paikassa – makuasioita siis.

Jos haluaa soittaa rankempaa metallia kannattaa ehkä harkita humbucker(e)illa varustettu versio, joka on suoraan paketista vedettynä valmis moshaukseen.