Testipenkissä: Hagström Viking Deluxe Baritone + Northen Swede

Tässä jutussa tutustutaan kahteen Hagström-malliin: puoliakustinen Viking Deluxe Baritone on Kauko-Idästä peräisin oleva baritonikitara matalien riffien ystäville, kun taas upouusi Northen Swede valmistetaan käsityönä Tšekinmaassa.

****

Hagström Viking Baritone (katuhinta noin 600 €) on Viking-perheen uusi, pitkäkaulainen tulokas, jolla on samat tyylikkäät muodot ja sama puoliakustinen perusrakenne kuin muissakin Viking-malleissa.

Luja vaahterakaula on liimattu kauniiseen, muotoon prässätystä vaahteravanerista valmistetuun runkoon.

Hagströmin lapa huokuu 1950-luvun jazzkitaroiden äärimmäistä tyylikkyyttä, monikerroksisella reunalistoituksellaan ja siistillä upotustyöllään.

Satula taas on laadukkaasta, kitkaa vähentävästä Black Tusq -materiaalista.

Myös Hagström-virittimet ovat nykyaikaista suljettua sorttia.

Hagström-kitaroiden erikoisuuksiin kuuluu Resinator-otelauta. Resinator on keinotekoinen materiaali puusta ja hartsista, jonka sanotaan olevan soundillisesti hyvin lähellä eebenpuuta.

Nauhatyö on toteutettu testisoittimessa hyvin siististi, ainoastaan nauhojen päät olisivat voineet olla vielä hivenen verran pyöreämmät.

Vanerikopan sisällä on paksu keskipalkki mahongista, joka kulkee kaulaliitoksesta koko matkan rungon läpi.

Keskipalkki tekee kitarasta puoliakustisen (muuten se olisi täysiakustinen). Se parantaa kitaran atakkia ja sustainea (= soinnin kestoa), ja se vähentää myös ratkaisevasti ontosta kopasta syntyvän feedback-ulinan vaaran.

Mikrofonivarustus on Viking Baritonessa optimoitu juuri baritonikäyttöä varten:
Kaulamikrofonina toimi Hagströmin uusi P-Urified-malli, joka on peeysikymppinen humbuckerkoossa. Yksikelaisen käyttö kaulan lähellä pitää matalat taajuudet siistimpänä ja parantaa soundin selkeyttä.

Tallamikrofoni taas on Hagstömin selkeä-ääninen Custom 58 -malli, joka sopii maltillisen tehonsa ansiosta erittäin hyvin P-Urified-kaltaisen kaulamikin kanssa yhteen.

Kolmiasentoinen mikkivalitsin sijaitsee Viking Baritonen yläsarvella.

Vikingin kytkennössä käytetään laadukkaita isokokoisia potentiometrejä. Työnjälki on elektroniikankin osalta hyvin siisti.

Klassinen Gibson-tyylinen tallan ja kietenpitimen yhdistelmä on toimiva ratkaisu.

****

Hyvin malttillisen painoinen Hagström Viking Baritone istuu erittäin hyvin soittajan sylissä, ja roikkuu hihnassakin melko rauhallisena erittäin lievästä kaulanpainoisuudestaan huolimatta.

Kaulaprofiili on tuhti, mutta ei missään nimessä ylipaksu ”D”. Baritonikitaran pidempi mensuuri (28″/71,1 cm) vaatii lyhyen tutustumisvaiheen, mutta lihasmuistin sisäänajon jälkeen soitto sujuu ongelmitta.

Viking Baritonen mikrofonit ovat mielestäni erinomaiset, ja ne sopivat tälle kitaralle loistavasti. Kaulamikrofonin tuoreus ja maiskuvan pähkinäinen keskialue pitää myös erittäin matalat juoksut siisteinä ja erottelevina. Maltillinen tallahumbuckeri taas pysyy hyvin dynaamisena ja avoimena.

Hagström Viking Baritone on todella maukas yleisbaritoni, joka sopii erittäin hyvin kaikille musiikkityyleille – ehkä rankimpaa Thrashia lukuunottamatta.

Tässä kaksi audiopätkää (järjestys: kaulamikki – molemmat – tallamikki):

Hagström Viking Deluxe Baritone – puhdas

Hagström Viking Deluxe Baritone – säröllä

****

Hagström Northen Swede (katuhinta noin 1.200 €) on eurooppalaisvalmisteinen laatuversio vanhasta ruotsalaisesta klassikkokitarasta.

Kyseessä on liimakaulainen lankkukitara, joka on veistetty otelautaa lukuunottamatta täysin afrikkalaisesta mahongista (huom: kuvassa muovikansien suojamuovit vielä paikoillaan).

Lapaan on upotettu sarjan nimeä kantava, helmiäismuovista tehty laatta.

Hagström-virittimien välityssuhde on 18:1, ja niiden tuntuma on hyvin sulava.

Northen Sweden Resinator-otelauta näyttää eloisemmalta kuin Viking Baritonen vastine. Nauhatyö on erittäin huolellinen.

Hagström-kaulojen erikoisuus piilee firman erittäin lujassa H-Expander-kaularaudassa. H-profiiliseen alumiinikuoreen asennettu kaularauta istuu erittäin tiukasti kaulapuussa, minkä ansiosta kaula värisee voimakkaamin.

Tune-o-matic-tyylisen tallan aisapari on Hagströmin oma kieltenpidin, jossa kielet ankkuroidaan erillisiin metalliblokkeihin.

Ruotsalainen mikkiguru Johan Lundgren on mies Northen Swede -mallin loistavien mikrofonien takana. Kyseessä ovat No. 2 -nimisiä kuorellisia humbuckereita, jotka rakennetaan miedoilla Alnico 2 -magneetteilla.

Hagström Swedessä on kaksi kolmiasentoista vipukytkintä: kitaran olkapäässä istuva kytkin on tavallinen mikkivalitsin, kun taas sarven kytkin on tone-filtteri.

Filtterikytkimen väliasento on neutraali, ylös-asennossa astuu kuvaan mieto preesens- ja diskanttisuodin, kun taas ala-asentolla valitaan rajumpi treble-filtteriä.

Säätimet toimivat perinteisellä, Les Paul -tyylisellä tavalla – kummallekin mikrofonille on omat volume- ja tone-säätönsä.

Laadukkaita komponentteja, siistiä juotostyötä ja toimiva häiriösuojaus grafiittimaalilla ja alumiinilla vuoratulla kannella ilahduttavat testaajan.

Laadukas Hagström laukku kuuluu Northen Sweden hintaan.

****

Hagström Northen Swede -kitaran täyteläinen kaulaprofiili istuu todella mukavasti ainakin minun käteeni. Sulavaksi työstetyt nauhat ja otelaudan loiva kaarevuus (12″) tekevät soittotuntuman erittäin helpoksi.

Tone Filter -kytkimen ja säädinosaston saumattomasta yhteistyöstä syntyy lähes rajaton soundien leikkikenttä. Lundgren-mikkien hyvin tuoreen perusäänen ansiosta pystyy hyödyntämään täysin kaikki kytkennän tuomia mahdollisuuksia.

Northen Swede on mielestäni loistava ja erittäin monipuolinen kitara laatutietoiselle, joka sopii genrelle kuin genrelle. Soittimen tšekkiläisen alkuperänsä vuoksi pidän pyydettyä hintaa hyvin kohtuullisena – Northen Swede edustaa eurooppalaista laatua reiluun hintaan.

Kaikissa seuraavissa ääniesimerkeissä soittojärjestys on Tone Filter -pois päältä –> mieto suodatus –> rajumpi diskanttileikkaus:

Hagström Northen Swede – kaulamikki/puhdas

Hagström Northen Swede – molemmat/puhdas

Hagström Northen Swede – tallamikki/puhdas

Hagström Northen Swede – kaulamikki/säröllä

Hagström Northen Swede – molemmat/säröllä

Hagström Northen Swede – tallamikki/säröllä

****

Ja tässä soivat molemmat Hagströmit yhdessä:

Hagström Viking Baritone + Northen Swede – videon audioraita

****

Hagström-kitarat

Maahantuoja: EM Nordic

Kiitos DLX Music Helsingille testisoittimien lainasta!

****

Hagström Viking Deluxe Baritone

katuhinta noin 600 €

Plussat:

+ soundi

+ soitettavuus

+ työnjälki

+ paino

+ mikrofonit

Miinukset:

– testikitarassa hieman kulmikas otelaudan reunalistoitus

****

Hagström Northen Swede

katuhinta noin 1.200 €

Plussat:

+ valmistettu EU:ssa

+ soundi

+ monipuolisuus

+ Lundgren-mikrofonit

+ työnjälki

+ soitettavuus

+ paino

****

Classic Guitars, part 9: Fender Jazzmaster and Jaguar

The Fender Jazzmaster was introduced in 1958 as a conscious effort to broaden Fender’s user base and appeal.

The company’s first efforts – the now legendary Telecaster and Stratocaster models – had already proven to be successful, but were then still widely perceived as bright-sounding guitars for Country & Western, as well as early Rock ’n’ Roll. Now Leo Fender and his team were aiming for the more ”serious” guitarists of the Jazz and Easy Listening genres.

Fender kept the standard long Fender-scale (25.5″), but – for the first time – added a rosewood fingerboard. The reasons for the rosewood board were both cosmetic – it looked classier than the lacquered maple of previous models – as well for tonal reasons, with rosewood imbuing the sound with a warmer timbre. The Jazzmaster was also the company’s first guitar with an enlarged version of the Strat-headstock, which was meant to combat dead spots and wolf-tones.

The body was a brand-new design premiering the company’s patented offset waist feature, meant to improve balance, especially when playing seated.

A new, front-mounted vibrato with a softer, spongier action (meant as a direct competitor to Bigsby’s models) was also devised. The vibrato – which worked with a separate, rocking bridge – was easy to adjust from the front, and also featured a locking mechanism for disabling the system (and keeping the guitar in tune even after a string breakage).

The most important changes took place in the electronics of the Jazzmaster: The pickups were clearly Fender’s attempt at getting a Gibson P-90 -type tonality, with the wide and flat coils. The controls featured two different circuits, with the normal circuit offering a 3-way toggle switch, as well as a master volume and tone control. A slide switch on the scratchplate’s upper shoulder engaged the so-called Rhythm Circuit, which switched on only the neck pickup going through its own set of volume and tone controls (above the neck pickup).

After a first wave of enthusiasm over Fender’s new top-of-the-line guitar, the Jazzmaster’s success sadly waned. Most conservative Jazz guitarists wouldn’t touch Fender’s ”plank” with a barge pole, and still considered the sound as too bright, while the company’s usual customers were perfectly happy with their more straightforward Strats and Teles.

The biggest genuine problem with Jazzmasters lies in their singlecoil pickups, which take in a lot of extraneous hum and interference (just like P-90’s do).

Modern players also tend to complain about the vibrato system’s flimsy bridge saddles, although, in fairness, one should note that this is mostly due to our modern light string gauges. The Jazzmaster-vibrato had been designed at a time when ”light gauge” meant an 012-set with a wound g-string.

Today the Jazzmaster’s appeal lies mostly in the alternative field, and not too many name players spring to mind:

Thurston Moore and Lee Ranaldo (Sonic Youth), J Mascis (Dinosaur Jr.), as well as British songwriter Elvis Costello are the most well-known Jazzmaster players.

****

In 1962 Fender took the Jazzmaster as the basis for a brand-new model, geared towards Surf and Pop guitarists – called the Fender Jaguar.

The Jaguar was Fender’s first guitar with 22 frets, and it featured a relatively short scale of 24″ (even shorter than Gibson’s usual 24.75″). The general look stayed in place, but the Jaguar was adorned with glitzy chrome control plates.

Fender took the criticisms over the Jazzmaster-pickups to heart and designed new pickups for the Jaguar. The new units are reminiscent of Strat-pickups, but feature slightly higher coils, as well as metal shielding plates that enclose most of the pickups’ bottom and sides.

The normal/Rhythm-circuit set-up stayed in place, but the normal circuit now featured three slide switches – an on/off-switch for each pickup, plus a ”strangle” switch that cuts all bottom end from the output signal.

The Jaguar originally also came equipped with a detachable mechanical string mute, which wasn’t well-received by guitar players.

Sadly, the Jaguar’s fate followed along the Jazzmaster’s lines – after a first wave of success sales dwindled in the wake of the British Invasion.

The most famous names associated with the Fender Jaguar are Carl Wilson (The Beach Boys), Kurt Cobain (Nirvana) and Johnny Marr (The Smiths, Modest Mouse).

As with the Jazzmaster, the Jaguar has seen a resurgence of sorts over the past few years, with many new and modified versions springing up, such as the Fender Blacktop Jaguar HH.

Shrinking the AC30 – Vox Escort Battery-Mains

The Vox Escort came out in 1975 and was Vox’ first battery-powered practice amp. This baby-AC30 has about 3 Watts of power, which it puts out through a 5-inch Elac-speaker. The diminutive Escort stayed in the company’s line-up until 1983.

The first run of combos was battery-power only, using huge 9V -batteries, called PP9, but already in 1976 the dual-power Escort Battery-Mains -model was put into production.

****

My own Vox Escort is an ex-battery-only combo, which a previous owner had already converted to AC-powered, when I bought it some ten years ago.

The Escort features two inputs – Normal and Brilliant – as well as two controls – Volume and Tone.

The genuine Battery-Mains-version has a slightly different layout, as well as a power-selector and a fuse compartment on the control panel:

photo: © The Vox Showroom

****

On the cabinet’s right-hand side you’ll find a line out jack for easy connection to a mixing console or – as Vox suggested – for using the Escort as a booster in front of your big amp:

****

The small, lower back plate – normally providing access to the battery – is obviously not original. It would have been made of the same chipboard material, as used for the larger upper plate.

****

The modification to AC-only isn’t quite as neat as it could be, but the amp is in perfect working order, nonetheless. The sticky tape on the sides has been added to stop the back plates from rattling.

The transformer is screwed tightly to the cabinet’s floor, the circuit board (containing the rectifier amongst other components) is fastened to the amp chassis (slightly askew), while the 5-inch speaker is fixed to the baffle, as it should be.

****

During the latter half of the Seventies the Escort Battery-Mains got company by two larger brothers. The Escort 30 was a noticeably larger 30 Watt combo with a 12-inch speaker, as well as a built-in fuzz-channel. The Vox Super Twin featured two 5-inch speakers and a spring reverb, and was rated at 20 Watts.

****

This is what my Vox Escort sounds like:

Vox Escort & Epi Casino – clean

Vox Escort & Epi Casino & Boss SD-1 – overdrive

Signal path:

Epiphone Casino –> Boss SD-1 –> Vox Escort (Normal) –> 2 x Samson C02 –> Focusrite Saffire 6 USB –> iMac/Garageband ’11

Reverb was added at mixdown.

****

In Vox’ current line-up the closest equivalent to the Escort would be the Pathfinder 10.

Vox Escort Battery-Mains – AC30:n pikkuveli

Vox Escort ilmestyy vuonna 1975 ja oli firman ensimmäinen paristokäyttöinen harjoitusvahvistin. Mini-Voxissa on noin kolmen watin verran tehoa, ja kotelossaan viisituumainen Elac-kaiutin. Pikkuinen Escort pysyi mallistossa vuoteen 1983 saakka.

Ensimmäiset kombot käyttivät vain isokokoisia yhdeksän voltin PP9-paristoja, mutta jo vuonna 1976 lisättiin Escort Battery-Mains -malli tuotantoon, jota on voitu käyttää myös verkkovirralla.

****

Oma Vox Escort on verkkovirtaa varten modattu paristoversio, ja ostin sitä vuosituhannen alussa Soitin Huttuselta.

Escortilla on kaksi tuloa – Normal ja Brilliant – sekä kaksi säädintä – Volume ja Tone.

Battery-Mains-versiossa on vielä virransyötölle valintakytkin sekä sulakepesä paneelissa:

kuva: © The Vox Showroom

****

Kotelon sivussa on linjalähtö, joko mikseriä varten tai (niin kuin Vox ehdotti) jos halusi käyttää Escortia boosterina vahvistimen edessä:

****

Pienempi takalevy, jonka takana paristo sijaitsi, ei ole enää alkuperäinen minun kombossani. Alkuperäinen oli samasta mustasta lastulevystä kuin isompi takalevy.

****

Modaus paristo-Escortista verkkovirta-versioon ei ole ehkä niin siisti kuin voisi olla, mutta kuitenkin täysin toimiva. Teipit vaimentavat takalevyen resonoinnin.

Muuntaja on kiinnitetty pohjaan, ylhäällä roikkuu tasasuuntajan ja virransyönnin piirilevy, ja viisituumainen kaiutin on etulevyssä kiinni.

****

1970-luvun loppupuolella Escort Battery-Mains sai vielä kaksi isoa veljeä rinnallaan. Escort 30 oli isompi, 30-wattinen kombo 12-tuumaisella kaiuttimella ja sisäänrakennetulla fuzzilla. Vox Super Twin taas oli kahdella 5-tuumaisella kaiuttimella varustettu 20-wattinen kombo, jolla oli jopa jousikaiku.

****

Ja täältä oma Vox Escort kuulostaa:

Vox Escort & Epi Casino – puhdas

Vox Escort & Epi Casino & Boss SD-1 – särö

Signaalitie:

Epiphone Casino –> Boss SD-1 –> Vox Escort (Normal) –> 2 x Samson C02 –> Focusrite Saffire 6 USB –> iMac/Garageband ’11

Kaiku on lisätty miksausvaiheessa.

****

Hyvin samankaltainen kombo Voxin nykyisessä mallistossa on Pathfinder 10.

Makea uusinta Gibsonilta // Sweet reissue from Gibson – ES-330

Gibson on laittanut vanhan klassikkonsa ES-330 uudelleen tuotantoon.

ES-330:lla on sama ohut vanerirunko kuin esimerkiksi ES-335, mutta ilman keskipalkkia, minkä takia kaulaliitos on tässä jo 16. nauhan kohdalla.

Mikrofonivarustus on sekin klassinen: kaksi Alnico II -magneetteilla varustettua P-90-mikkiä.

Malli on saatavilla sekä Bigsbyllä että tavallisella trapetsilla varustettuna.

****

Maahantuoja: Into-Luthman

Gibson has chosen to re-release its classic ES-330-model.

The ES-330 shares the ES-335’s thinline plywood body, but is fully hollow (no centre block), which is why the neck joint is already at the 16th fret.

The pickups in this reissue are a pair of Alnico II -equipped P-90s.

The models is available with a Bigsby or with a trapeze tailpiece.

****

Klassikkokitarat, osa 8: Gibson Firebird

Gibson Firebird VII – beauty shot 1 – black

Tämän jutun otsikko olisi voinut olla ”Firebird: suuri tuntematon”, Gibson Firebird kun on jostain syystä firman klassikkomalleista vähiten laajasti tuttu. Syitä tähän ilmiöön ovat alkuperäisen malliston lyhyt tuotantokausi, sekä todella nimekkäiden soittajien puuttuminen Firebirdin käyttäjälistalta.

Firebird/Thunderbird-mallisto oli vuoden 1963 versio Gibsonin yrityksistä luoda moderneimman kitaran kuin Fender. Yritykset alkoivat jo vuonna 1958 Explorer- ja Flying V -malleilla. Gibsonin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, halusi luoda pramean soittimen, joka todistaisi kaikille, että firma ei ollut vanhanaikainen pitkäveteisien soittimien valmistaja. Firebird oli Gibsonin vastaus Fender Jazzmasterille.

Gibson Firebird VII – pickups and Maestro

Tällä kertaa McCarty haki ulkopuolista apua: autoteollisuudesta tuttu suunnitelija Ray Dietrich sai tehtävän luoda soittimen designerin näkövinkkelistä. Dietrichin innovaatio oli ensimmäinen Firebird/Thunderbird-sarja (kuva yllä), jonka kutsutaan nykyään reverse-runkoiseksi (reverse = käänteinen), koska sen runko näyttää vähän kuin oikeankätinen kitara, joka on vasenkätisen kitaristin käytössä.

Gibson Firebird VII – tuners

Gibson päätti kokeilla firmalle uutta rakennustapaa: reverse-Firebirdeillä kaula jatkuu yhtenäisenä koko soittimen pituudella (through-neck). Tähän mahongista ja pähkinäpuusta veistettyyn  keskiosaan lisättiin mahonkiset runkosiivet. Sarjan toinen erikoisuus ovat banjo-tyyliset virittimet, joissa nupit ovat samassa linjassa viritystappien kanssa.

Alkuperäinen reverse-sarja (1963–’65) koostui neljästä mallista:

• Firebird I: yksi mini-humbuckeri tallan lähellä, palisanteriotelauta, pyöreät otemerkit, wraparound-talla

• Firebird III: kaksi mini-humbuckeria, reunalistoitettu palisanteriotelauta, pyöreät otemerkit, wraparound-talla, yksinkertainen vibrato

• Firebird V: kaksi mini-humbuckeria, reunalistoitettu palisanteriotelauta, Les Paul Standard -tyyliset otemerkit, pitkä Gibson Vibrola lyyra-kaiverruksella

• Firebird VII: kolme mini-humbuckeria, reunalistoitettu otelauta eebenpuusta,  neliskulmaiset otemerkit helmiäisistä, pitkä Gibson Vibrola lyyra-kaiverruksella, kullanväriset metalliosat

Standardiviimeistely oli kaikissa malleissa sunburst-liukuväritys, mutta ensimmäistä kertaa Gibson tarjosi asiakkailleen myös Fender-tyyliset, standardisoidut custom-värit optiona.

****

Valitettavasti Firebirdin alkuperäinen painos ei ollut kovin suosittu. Pienten myyntilukujen lisäksi Fender alkoi valittaa, että Firebirdin ulkomuoto oli rikkomus omaa Offset-waist-patenttia vastaan, ja uhkasi oikeustoimilla. Seikat johtuivat koko sarjan muuttamiseen tällaiseksi:

Kummallista kyllä, mutta non-reverse Firebirdit (1965–’69) näyttivät jopa enemmän Fender-kitaroilta kuin reverse-runkoiset vastineet. Non-reverse Firebirdeissä kaulaliitos oli muutettu takaisin Gibsonin perinteiseksi liimaliitokseksi. Firebird I- ja III-malleissa oli nyt P-90-mikrofonit – kaksi kappaletta I:ssä ja kolme III:ssa – kun taas Firebird V- and VII-malleilla oli yhä käytössä edeltäjänsä mini-humbuckerit. Otelauta oli kaikissa non-reverse Firebirdeissä palisanteria pyöreillä otemerkeillä, mutta ilman reunalistoitusta.

Firebirdin tuotantoa lopetettiin vuonna 1969 huonon myyntimenestyksen takia.

****

****

Sitemmin Firebirdit on otettu aina välillä uudelleen tuotantoon, mutta silti näitä kitaroita näkee edelleen suhteellisen harvoin.

Gibson Firebirdien tunnetuimmat soittajat ovat/olivat Johnny Winter, Phil Manzanera (Roxy Music), Brian Jones (Rolling Stones), Clarence ”Gatemouth” Brown, sekä Allen Collins (Lynyrd Skynyrd).

Gibson Firebird VII – full front

Classic Guitars, part 8: Gibson Firebird

Gibson Firebird VII – beauty shot 1 – sky

This piece could also have been titled ”The Firebird: A famous enigma”, as the Gibson Firebird is the least well-known of the company’s classic solid body electrics. The reason for this relative lack in interest is down to the short production run of the original series, as well as the fact that only a few famous guitarists have used a Firebird as their main axe.

The Firebird/Thunderbird-line of guitars and basses was the 1963-version of the ”Let’s beat Fender”-game that Gibson started in 1958 with the Flying V and the Explorer. Gibson’s then-president Ted McCarty wanted to come out with a snazzy guitar that proved that a) Gibson wasn’t a behind-the-times, old-fashioned company of old farts, and b) could compete with Fender’s current glitzy offerings (the Jazzmaster and the Jaguar) in the looks stakes.

Gibson Firebird VII – body

This time McCarty looked for help from outside the guitar industry. He hired renowned car designer Ray Dietrich to design a guitar purely from a designer’s viewpoint. What Dietrich finally came up with is now known as the ”reverse-body” Firebird-line (see picture above). These guitars (and their Thunderbird bass-brethren) are called ”reverse”, because, contrary to tradition (and ergonomical logic), the bass side of the body leans away from the neck, while the treble side is longer on the neck-facing side.

Gibson Firebird VII – tuners

Gibson decided on a novel way (for them) of building the guitar: reverse Firebirds feature a through-neck construction, with the neck and the body’s central section being crafted from the same laminated mahogany/walnut blank. The body wings are made from mahogany, while the tuners are very interesting back-facing machines.

The original run (1963–’65) of reverse Firebird-guitars comprised four models:

• Firebird I: one mini-humbucker in bridge position, unbound rosewood fretboard, dot inlays, wraparound bridge

• Firebird III: two mini-humbuckers, bound rosewood fretboard, dot inlays, dot inlays, wraparound bridge, simple vibrato

• Firebird V: two mini-humbuckers, bound rosewood fretboard, trapezoid (crown) inlays, long engraved Gibson Vibrola

• Firebird VII: three mini-humbuckers, bound ebony fretboard,  pearl block inlays, long engraved Gibson Vibrola, gold-coloured hardware

The standard finish was sunburst, but as as a Gibson-first, the Firebirds were also offered in a range of custom finishes, which weren’t very popular with the dealers, though.

****

Sadly, the reverse Firebirds weren’t selling very well. And then, when Fender started claiming Gibson had infringed on their ”offset waist”-patent and threatened a law suit, McCarty’s team decided on a swift redesign, which looked like this:

The non-reverse Firebirds (1965–’69) looked even more like a Fender-design, and abandoned the through-neck in favor of Gibson’s conventional set neck-joint. The Firebird I and III now sported P-90-pickups – two on the I and three on the III – while the Firebird V and VII stuck to their mini-humbuckers. All non-reverse models featured unbound rosewood fingerboards with dot inlays.

The non-reverse ’Birds didn’t set the guitar-playing world on fire either, so the company axed the series in 1969.

****

****

Since the mid-70s there have been plenty of reissues, as well as updated Firebird-models, but these clear-sounding guitars still tend to find favour with only a small clientele, compared to the rest of Gibson’s classics.

The best known users of Gibson Firebirds were/are Johnny Winter, Phil Manzanera (Roxy Music), Brian Jones (Rolling Stones), Clarence ”Gatemouth” Brown and Allen Collins (Lynyrd Skynyrd).

Gibson Firebird VII – full front

Klassikkobassot, osa 1: Fender Precision

Leo Fenderin ja George Fullertonin kehittämä Precision Bass oli maailman ensimmäinen sähköbasso, ja se ilmestyi vuonna 1951.

Tony Baconin ja Barry Moorehousen loistavassa kirjassa ”The Bass Book” Fenderin 1950/60-luvun tuotantopäällikkö Forrest White kertoi musiikkimaailman reaktioista uuteen soittimeen:

”Ne ihmiset, jotka eivät olleet Telecasterin ilmestymisen yhteydessä ihan varmoja, oliko Leolla muutama ruuvi löysällä, olivat nyt täysin varmoja siitä, että ukko on hullu!”

Leo ja George ottivat Telecasterista mallin ja laajensivat konseptin bassosoittimelle sopivaksi. Samalla ne keksivät lähes ”vahingossa” muutamia sähköbasson standardia, jotka ovat vielä tänä päivänäkin voimassa. Tärkeimmät ovat rungon pitkä yläsarvi, jonka ansiosta basson pitkä kaula ei vaikuta negatiivisesti soittimen balanssiin, ja mensuurin pituus (34 tuumaa/84,6 cm).

Isoja hankaluuksia aiheutti sopivien kielien puuttuminen (ensimmäiset tilattiin juuri P-bassoa varten V.C. Squierilta), ja virittimetkin piti kustomoida itse sahaamalla kontrabasson virittimia poikki, ennen kuin Klusonilta saatiin tilattua Fenderin speksien mukaisia kapistuksia.

Vuodelta 1951-1954 Presarilla oli (Telecasterin lailla) kellertävän viimeistelty suorakantinen saarnirunko, iso musta pleksi, Telecaster-tyylinen yksikelainen mikrofoni, sekä kitaralta lainattu lapa. Tallassa oli vain kaksi tallapalaa (ensin muovista, sen jälkeen metallista).

Kun Stratocaster-kitara saatiin valmis (1954), muutettiin P-bassoa hieman Straton mukaiseksi: rungolla oli nyt mukavuusviisteet, viimeistelly oli sunburst ja pleksi valkoinen.

Stingin nimikkomalli on sellaisen Precisionin (1954-56) uusintapainos:

Leo Fender ei kuitenkaan ollut vielä ihan tyytyväinen luomukseensa: mikrofoni oli häiriöherkkä ja sen tuhti potku rikkoi herkästi Bassman-vahvistimen kaiuttimia. Intonaatiokin ei ollut aivan kohdallaan, ja pieni lapa aiheutti selvästi kuolleita kohtia g-kielellä (4-5:n nauhan kohdalla).

Uudesta päivityksestä tuli meille kaikille tuttu Presari, jossa on Stratocaster-lapa, neljällä tallapaloilla varustettu talla ja uusi splitcoil mikrofoni.

Uudessa mikissä on erilliset puoliskot E- ja A-kielille ja D- ja g-kielillä, jotka ovat sekä magneettisesti että kelojensa suhteen vastavaiheessa toisiaan. Kun puoliskot kytketään sarjaan tulee niistä käytännössä humbucker yksikelaisen mikrofonin soundilla. Uudessa mikrofonissa on myös aina kaksi magneettia jokaisen kielen molemmin puolin, minkä ansiosta atakista tulee hieman miedompaa (kun vertaa aikaisempaan mikrofoniin).

Ensimmäisissä ”uusissa” Presarissa oli myös alumiinista valmistettu kullanvärinen plektrasuoja.

Vuonna 1959 kaikki Fender-kitarat ja myös Precision saivat palisanteriotelaudan. 1960-luvun loppupuolelta taas alkoi P-bassoissa valinnanvapaus otelaudan suhteen, ja myös tänä päivänä saa oman maun mukaan vaahtera- tai palisanteriotelaudalla varustetun mallin.

Squierilta ja Fenderilta saa jokaiselle budjetille sopivan version Presarilta – vanhojen mallien uusintapainoksista nykyaikaiseen päivitykseen.

___________________________________________________________

Oman nauhattoman Presarin (vuodelta 1976) soundia voi kuunnella esimerkiksi tässä.

Biisin on kirjoittanut edesmennyt ystäväni Pauli Rissanen, joka myös laulaa siinä demossa.

Classic Guitars, part 4: Gibson SG

At the moment the Gibson SG is extremely popular – the trendiest model on the block.

Unbelievable as it may seem with hindsight, the SG was designed in 1961 as the Les Paul’s replacement. Ted McCarty and his team were eager to come out with a sexier, lighter and more practical electric guitar, in place of the then somewhat unpopular Les Paul.

Les Paul himself wasn’t overly enthusiastic about the new model, so he decided not to renew his endorsement deal in 1963. From that moment on the ”new and improved Les Paul Standard” became the Gibson SG Standard (SG = solid guitar). By the way, Gibson brought back the original Les Paul in 1969.

The main new feature of the SG was its sleek and curvy body, crafted entirely from mahogany. The glued neck joint was moved so that all of the guitar’s frets were easy to access.

Due to the new neck joint the front humbucker had to be moved a little towards the bridge for added stability, which in turn slightly thins out the pickup’s sound.

The SG’s thin and light body results in a fresher, more resonant and transparent tone, when compared to a Les Paul.

Thanks to its thin body, light weight and (normally) fixed bridge the SG is a fine choice for a first guitar. Only its very slight tendency towards neck heaviness can sometimes mar the nigh-on perfect picture.

As with all Gibson models, I’d advise anybody to purchase a quality gig bag or case with an SG-style guitar, to protect it against neck or headstock breakage.

Gibson’s Faded-series offers amazing value for money. These USA-made models offer less bling by doing away with the fingerboard binding, the large crown inlays and the regular gloss finish. But apart from the more modest visuals, the Faded-instruments are thoroughbred Gibsons.

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑