****

The poor recorder is probably the most-hated educational musical instrument. It was my first instrument, too, as it was mandatory in West Germany in grades three and four, back in the Seventies.

I think, a lot of the recorder’s negative image is due to the fact that in all wind instruments the force of blowing is in direct relation to the instrument’s pitch and the overall sound. With the lowest notes on the recorder you have to blow carefully to prevent the note to jump squealingly into the upper octave. In the middle register too little airflow will make the pitch wobble to flat, while too much air will push the note sharp. The second ocatve, for its sins, is hard to play cleanly and nicely for any beginner. And don’t forget all the nasty ”sound effects” that are caused by sloppily closed finger holes.

The recorder has to put up with being put down as solely a beginner’s instrument, not fit for making any serious music at all. In reality, this is a fallacy, as there is a large body of serious works for recorder that require serious ”chops” to perform.

****

For over a hundred years Germany has been something of a ”promised land” when it comes to recorders. Two of the most famous recorder companies are German – Moeck and Mollenhauer. In the 1970s in West Germany, schools exclusively used recorders manufactured by these two brands, which came up with their own classic school models, the all-maple Moeck Schulflöte and the Mollenhauer Student made from pear wood.

These days most parents choose plastic instruments for their children, because plastic recorders are generally cheaper, don’t need any playing in (read about it at the bottom of this post), and because they are harder to damage than a wooden flute. Yamaha and Autos are probably the most respected brands in plastic recorders.

Even though the sound of plastic recorders is almost on a par with wooden flutes, I still like the feel of a wooden instrument in my hands.

It may be surprising, but there are still small workshops is Germany producing very cost-conscious wooden recorders in small batches. I’ve chosen three soprano (aka descant) recorders for this review – a Meinel 200-1, a Schneider Student and a Hopf 46. All three models are made of maple, all are two-piece instruments (mouthpiece plus body), and all sport German fingering (because that’s what I’ve learned in school back in the day). The ”most expensive” recorder of this trio, the Hopf 46, is sold for only 33 euros in Thomann’s webshop.

Let’s find out whether we’re dealing with real instruments or whether these recorders are merely ”wooden objects pretending to be recorders”.

****

Meinel is a recorder maker with a history of over 100 years. Meinel is situated in the southeastern German region of Vogtland, on the northwestern border of the Czech Republic, a region where instrument making and artisanal wooden products have an extremely long tradition.

The Meinel 200-1 is the cheapest recorder in this review (11 €), which means that this instrument is sold in a mere cardboard box. A fuzzy cleaning brush comes with the recorder.

The Meinel 200-1 recorder displays surprisingly clean workmanship. The only very minor point of criticism in the review instrument comes in the form of a small, paraffin-soaked wood shaving inside the mouthpiece. I had no problem removing the little piece of stray wood using the cleaning brush.

Almost all manufacturers saturate their recorder blanks in a hot paraffin bath, which protects the flute from the moisture in the player’s breath.

I was surprised by the light-coloured block inside the mouthpiece. Traditionally this block is made from red cedar (which is actually a juniper), because it is quite moisture-resistant and also mildly antiseptic. I decided to phone Meinel’s main man, a very friendly fellow called René Schlegel, to get to the bottom of this.

Meinel has switched from red cedar to obeche (triplochiton scleroxylon) from western Africa for most of models, because red cedar in good quality has gotten harder to find. An abundance of knots in that wood has forced Meinel to discard an ever larger amount of red cedar. Obeche, on the other hand, is easy to find in large quantity with FSC-certificates, it holds up well to moisture, and there are far less knots in the wood.

There are some user reviews on the Thomann product page that claim that the Meinel 200-1 is ”not in tune” or that it ”intonates badly”. I don’t know what the people in question have done to their recorders, but my review sample of the Meinel plays in tune beautifully with no problems whatsoever. At least after the required month-long playing in phase (read more at the end of this post).

The Meinel 200-1’s voice is very velvety and beautiful. This recorder is a little more ”breathy” than the other two instruments reviewed here, but at this sensationally low price the Meinel is hard to beat!

****

Schneider’s workshop lies in the same Vogtland-region as Meinel’s. Schneider’s history can be traced back to the year 1864, which makes you wonder why this brand is still so relatively little-known.

The Schneider Student is the company’s cheapest descant recorder (23,90 €), and it comes with a fuzzy cleaning brush, as well as a handy padded bag.

Schneider’s Student displays exemplary clean workmanship inside and out.

The Student-model sports a block made from red cedar. A ”Made in Germany” inscription is pressed straight into the wood above the thumb hole.

The Schneider Student’s high quality makes you wonder how the company can make a recorder this good at such a user-friendly low price.

Our review sample needed a thorough playing in-phase for the notes in the upper octave to spring to life properly and cleanly. This isn’t a fault, though, as each wooden recorder is an ”individual”. Get more information regarding the playing in of wooden recorders at the end of this review – it is an extremely important step in the life of a new recorder!

The Schneider Student plays beautifully with a bright and clearly defined voice. Its intonation is spot on. The Schneider offers a lot of recorder at a surprisingly small price.

****

The Hopf family started making stringed instruments already in the late 17th century. For almost 300 years their workshop, too, was situated in the Vogtland, but during WWII the family moved to the town of Taunusstein (West Germany, near Wiesbaden). In 1948 a new Hopf workshop was founded, which concentrates on manufacturing guitars and recorders.

The Hopf 46 is the brand’s cheapest soprano recorder (33 €). It comes with a fuzzy cleaning brush and a nice padded bag.

The workmanship of the Hopf 46 is at least on a par with the Schneider Student. The Model 46 looks a lot like Moeck’s classic Schulflöte 1250 recorder, the same instrument that got me started, too.

Traditional red cedar wood is used for the Hopf’s block.

The lowest part of the Model 46’s body has a tiny bit of added girth to it, when compared directly to the Meinel and Schneider recorders. The tiny additional thickness doesn’t make a difference in terms of the Hopf’s actual playability, though.

The Hopf 46 raises the same questions as the other two recorders in this review:

How can a German wooden recorder be this cheap? Why would anybody buy a plastic instrument for a beginner?

In terms of its sound, the Hopf 46 isn’t much different to the Schneider Student. The Hopf’s voice shines beautifully with a well-defined attack to each note.

After it was carefuly played in (read more at the end of this review) Hopf’s recorder plays in tune very nicely. At this low price, and with such quaity on offer, the Hopf 46 is an excellent choice as a first proper recorder.

****

****

How to play in a recorder

Even though most manufacturers saturate their recorder blanks with paraffin, a brand-new recorder isn’t ready to be played ”in earnest” right off the bat.

The reason for this lies in the player’s breath, which is both warm and humid. This puts a strain on a new recorder’s wind channel and block, which have to become slowly accustomed to the moisture. Additionally, the moisture starts to cause hoarseness and gurgling in a new recorder’s mouthpiece far more quickly than on a well-played in instrument, despite having been pre-warmed thoroughly (for example with the mouthpiece placed in the armpit).

A brand new recorder – but also an instrument that hasn’t been used for a longer time – has to be played in over a period of four to five weeks. A thorough playing in gives the recorder’s wooden components enough time to acclimatise to being played. The repeated cycle of short playing and long drying phases does reduce the danger of excessive swelling of the recorder’s mouthpiece, and helps to ”harden” the wind channel a bit. The process of playing in will also open up a wooden recorder’s voice.

Most manufacturers give this specific timetable for playing in a new recorder (after the instrument’s been warmed up):

• Week 1: Play the recorder for five to ten minutes each day. Stay in the lower register and play long notes.

• Week 2: Play the flute for fifteen to twenty minutes each day. Start introducing notes from the second octave.

• Weeks 3–4: Play the recorder for 30 to 40 minutes daily.

• After one month: The recorder’s wood should now be used to the moisture introduced by the player’s breath. You can now play the recorder as you wish (note that many professional flautists recommend using a single recorder for no longer than one or two hours).

British-Dutch recorder professor Sarah Jeffery recommends a slightly less rigid approach to playing in a new recorder. She recommeds listening to your instrument’s behaviour. Jeffery recommends adhering to the manufacturers’ instructions during the first week (only short playing times and long, low notes). For the next weeks you should listen to your recorder. If the instrument starts to sound hoarse already after five minutes playing in the second week, it’s probably a good idea to stop playing there and then, and let the recorder dry out completely. But if your instrument still sounds good after twenty minutes, you won’t break the recorder by playing five more minutes. Check out Sarah Jeffery’s excellent YouTube-channel.

Regardless of which approach to playing in your new recorder you choose, there are two extremely important things you should do when you’re finished playing:

1. Take off the mouthpiece and blow out any condensed moisture from the wind channel, by closing the mouthpiece’s butt with the palm of one hand, and then blowing two or three times into the front opening. Usually you will then see a few drops of condensed moisture next to the windway opening at the mouthpiece’s tip. Wipe the water off the tip. Always be careful not to touch the labium (the ”ramp” with the sharp front end inside the sound hole)!
2. After playing let the recorder dry out properly, preferably with the mouthpiece separated from the body, for at least two to three hours, before you put it away in a plastic (or wooden) closed case. These days, many manufacturers deliver their recorders with padded bags from fabric, which let the flute dry inside the bag. During the playing in phase, the recorder has to dry thoroughly before you take it out for playing the next day.

Important note: When a new recorder cracks or splits, because it hasn’t been played in properly, it won’t be covered by the manufacturer’s warranty!

****

Nokkahuilu-parka on varmaan vihatuin koulusoitin ikinä. Se oli myös minun ensimmäinen soitin, joka oli länsisaksalaisissa kouluissa pakollinen kolmannella ja neljännellä luokalla 1970-luvulla.

Negatiiviseen maineeseen vaikuttaa varmaan, että kaikissa puhallinsoittimissa puhalluksen voimakkuus vaikuttaa erittäin paljon äänikorkeuteen ja nuotin soundiin. Nokkahuilun matalissa äänissä täytyy olla varovainen, ettei nuotti kippaa vinkuvalla äänellä yläoktaaviin. Keskirekisterissä liian vaisu puhallus jättää nuotin alavireiseksi, kun taas liikkaa voimaa työntää äänen toiseen suuntaan epävireiseksi. Ja toisen oktaavin äänet on suhteellisen vaikea saada ylipäänsä soimaan. Kaiken tämän lisäksi täytyy koko ajan varmistaa, että oikeat reiät on suljettu kunnolla, muuten tästäkin syntyy ei-toivottuja ääniefektejä.

Nokkahuilu on saanut sellaisen maineen, että se on vain koulusoitin, jolla ei pysty tekemään vakavasti otettavaa musiikkia. Tämä on kuitenkin vääryys, sillä taidokkaasti soitettuna se on kauniisti soiva soitin.

****

Saksa on ollut jo yli sata vuotta nokkahuilujen ”luvattu maa”, josta tulevat myös kaksi maailman tunnetuimpia nokkahuilumerkkiä – Moeck ja Mollenhauer. 1970-luvulla länsisaksalaisissa kouluissa käytettiin näiden merkkien klassisia, puisia ”koulumalleja” Moeck Schulflöte vaahterasta tai Mollenhauer Student päärynäpuusta.

Nykyään monet vanhemmat valitsevat lapsilleen muovista tehdyn nokkahuilun, koska ne ovat yleensä edullisempia ja myös hiukan kovaa menoa kestävämpiä vaihtoehtoja. Yamaha ja Aulos ovat varmasti tunnetuimmat muovihuilujen brändit.

Vaikka muoviset nokkahuilut usein soivat melkein yhtä kauniisti kuin puiset vastineet, puisen soittimen tuntuma on ainakin minusta vielä lyömätön.

Yllättävä kyllä, Saksassa on edelleen olemassa muutama pienempi paja, joissa valmistetaan edullisia puisia nokkahuiluja piensarjoissa. Valitsin niistä kolme eri sopraanomallia testattavaksi – Meinel 200-1, Schneider Student ja Hopf 46. Kaikki kolme on tehty vaahterasta yksiosaisella rungolla ja ne ovat saksalaisotteisia (koska opin näitä otteita koulussa). ”Kallein” malli, Hopf 46, maksaa Thomannin nettikaupassa vain 33 euroa.

Katsotaan seuraavaksi onko kyseessä aitoja soittimia tai ainoastaan ”nokkahuilua muistuttavia puuesineitä”.

****

Perinteikäs Meinel on ollut pystyssä jo yli sataa vuotta kaakkois-Saksan Vogtland-alueella, pohjois-Tšekin rajan lähellä. DDR:n aikoihin se oli osa isompaa Migma-soitinyhtyötä, josta on syntynyt 1990-luvulla samanniminen soitinrakentajien osuuskunta.

Meinel 200-1 on katsauksen edullisin soitin (11 €), mikä näkyy siitä, että tätä nokkahuilua myydään ilman kuljetuspussia pelkässä kartonkilaatikossa. Pörröinen puhdistusharja kuuluu hintaan.

Meinel 200-1 -huilun työnjälki on yllättävän siisti. Ainoa pikkuinen miinus tulee pienestä parafiinikyllästetystä puulastusta, jonka poistin puhdistusharjalla huilun suukappaleen uumenista.

Lähes kaikki valmistajat kyllästyvät nokkahuilujensa aihiot kuumassa parafiinikylvyssä, joka suojaa huilun puhallusilman kosteudesta.

Yllätyin suukappaleen blokin vaaleudesta ja syykuvioista. Perinteisesti blokki tehdään punasetristä (jonka oikea nimi on kynäkataja!), koska se kestää kyvin kosteutta ja on lievästi antiseptinen. Soitin Meinel-pajan pomolle, René Schlegelille, ja kysyin häneltä blokin puulajista.

Meinel-nokkahuiluissa käytetään nykyään länsiafrikkalaista apachipuuta (Triplochiton scleroxylon), koska punasetrin laatu on muuttunut viime vuosina yhä vaihtelevammaksi, minkä takia saaduista punasetrilähetyksistä on voitu käyttää vain murto-osan. Apachi – tai obeche – kestää lämpöä ja kosteutta ainakin yhtä hyvin kuin punasetri, sitä saadaan FSC-sertifioituna isommissa erissä, ja se on kynäkatajaa huomattavasti tasalaatuisempi puulaji.

T-kaupan sivustolla voi lukea ostajien joitakin arvosteluja joissa väitetään, että Meinel 200-1 olisi ”epävireinen” nokkahuilu. En tiedä miten nämä ihmiset ovat käyttäneet oman Meinel-huilunsa, mutta huolellisen sisäänsoittamisen jälkeen (hyvin tärkeä toimenpide, joista voi lukea enemmän tämän jutun lopussa) ainakin testikappale soi kauniisti ja puhtaasti.

Meinel 200-1:n ääni on kauniin pehmeä ja samettinen. Tämä soitin päästää aavistuksen verran enemmän puhallusilmaa varsinaiseen sointiin kuin testin muut huilut, mutta tähän hintaan Meinelin hinta-laatu-suhde on kuitenkin ällistyttävä.

****

Schneiderin paja sijoittuu samalla Vogtland-alueella kuin Meinelkin, ja sekin on hyvin perinteikäs (perustettu vuonna 1864), mutta suhteellisen vähän tunnettu valmistaja.

Schneider Student on firman edullisin sopraanomalli (23,90 €) ja pakettiin kuuluu pörröisen puhdistusharjaan lisäksi myös pehmustettu kuljetuspussi.

Schneider Studentin työnjälki on erittäin siisti, sekä ulko- että sisäpuolelta katsottuna.

Suukappaleen blokki on tehty perinteisen tapaan kynäkatajasta (ns. punasetri). Peukaloreiän yläpuolella on suoraan puuhun painettu maininta ”Made in Germany”.

Myös Schneider Student -nokkahuilun kohdalla on aika yllättävä, että pieni yritys pystyy näin korkeaan laatuun näin pienellä hintalapulla.

Testiyksilö tarvitsi huolellista sisäänsoittoa, ennen kuin myös yläoktaavin äänet alkoivat sytyttää siististi. Tämä ei kuitenkaan ole vika, vaan jokainen puusta tehty soitin on yksilö. Lue sisäänsoittamisesta tämän jutun lopussa – se on ratkaiseva vaihe nokkahuilun elämässä!

Schneider Student -mallin ääni on kaunis, kirkas ja tarkka. Soittimen vire on myös kohdallaan. Tässä tarjotaan erittäin paljon hyvin edullisesti!

****

Hopfin perhe aloitti kielisoittimien valmistusta jo 1600-luvun loppupuolella. Alun perin tämäkin yritys sijaitsi Vogtlandissa, mutta toisen maailmansodan jälkeen perhe muutti Länsi-Saksaan Taunussteiniin (Wiesbadenin lähelle). Sinne perustettiin vuonna 1948 uuden Hopf-soitinpajan, jossa valmistetaan sekä kitaroita että nokkahuiluja.

Hopf 46 on firman edullisin sopraanonokkahuilu (33 €) ja pakettiin kuuluu tässäkin pörröisen puhdistusharjaan lisäksi pehmustettu kuljetuspussi.

Hopf 46 -mallin työnjälki on samalla korkealla tasolla kuin Schneiderin nokkahuilussa, ja se muistuttaa ulkonäöltään vahvasti Moeckin klassikkoa Schulflöte 1250, jolla minäkin silloin aloitin.

Hopfin suukappaleen blokki on veistetty punasetristä.

Malli 46:n rungon alaosa on aavistuksen verran paksumpi kuin Meinelissa ja Schneiderissa. Soitettavuuden kannalta se ei kuitenkaan vaikuta käytännössä lainkaan soittotuntumaan, ja tulee esiin ainoastaan suorassa vertailussa.

Myös Hopf 46:n tapauksessa voi kysyä kaksi kysymystä:

Miten näin pieni hintalappu on mahdollista laadukkaassa saksalaisessa nokkahuilussa? Miksi pitäisi valita muovisoitin aloittelijalle?

Soundillisesti Hopfin sopraanonokkahuilu 46 on hyvin samankaltainen kuin Schneiderin Student-malli. Hopfin ääni on hohtava ja kaunis tarkalla atakilla.

Huolellisen sisäänsoiton jälkeen (lue enemmän tämän jutun lopussa) Hopfin nokkahuilu soi kauniissa vireessä. Tällä hinnalla ja laadulla Hopf 46 -malli on erinomainen valinta ensimmäiseksi kunnon nokkahuiluksi.

****

****

Nokkahuilun sisäänsoittaminen

Vaikka nokkahuilun aihioita kyllästytään tavallisesti kuumassa parafiinissa, upouusi huilu ei ole valmis ”oikeaan” soittoon suoraan pakkauksesta otettuna.

Syy tähän on että puhallusilma on lämmin ja hyvin kostea Tämä saa etenkin suukappaleen ilmakanavan ja blokin ns. elämään hiukan. Lisäksi puhallusilman kosteus myös kondensoi vahvemmin suukappaleen ilmakanavaan, vaikka nokkahuilun tavallinen esilämmitys – esimerkiksi soittajan kainalossa – olisi hoidettu.

Uusi nokkahuilu – ja myös pitkään soittamatta jäänyt – tarvitsee noin neljä-viisi viikkoa varovaista ja huolellista sisäänsoittoa. Sisäänsoitto antaa nokkahuilun puulle riittävästi aikaa ”tottua” kosteuteen. Sisäänsoittamisen peräkkäinen lyhyt kostutus ja pitkä kuivaaminen vähentää puun elämistä ja koventaa ilmakanavan pinnat aavistuksen verran. Samalla nokkahuilun ääni alkaa aueta.

Valmistajien nettisivuilla ja käyttöohjeissa käytetään seuraavaa kaavaa sisäänsoittamiselle (tavallisen huilun esilämmittämisen jälkeen):

• Viikko 1: Soita joka päivä 5–10 minuuttia pitkiä nuotteja perusoktaavissa (vältä korkeimpia ääniä).

• Viikko 2: Soita noin 15–20 minuuttia joka päivä. Voit kokeilla myös toisen oktaavin ääniä.

• Viikko 3–4: Voit pidentää soittoaikaa asteittain 30–40 minuuttiin päivässä.

• Kuukauden jälkeen: Huilun puu on yleensä sopeutunut kosteuteen ja voit soittaa sitä normaalisti (tosin ammattilaiset suosittelevat silti maksimissaan 1–2 tunnin päivittäistä soittoaikaa).

Englantilais-hollantilainen nokkahuilun professori Sarah Jeffery suosittelee hieman vähemmän jäykkä lähetystapaa sisäänsoittamiseen, jossa kuunnellaan uuden nokkahuilun käyttäytymistä. Hänen mukaan ensimmäisessä viikossa mennään valmistajien kaavan mukaan, ja soitetaan pitkiä ääniä perusoktaavissa. Seuraavissa viikoissa Jeffery suosittelee, että mennään nokkahuilun käyttäytymisen mukaan. Jos huilu alkaa toisessa viikossa jo viiden minuutin jälkeen kuulostaa kummalliselta (käheä ääni ja huono atakki kondensoivan veden takia), olisi parempi lopettaa soittamista jo tähän, mutta jos huilu soi vielä hyvin 20 minuutin kohdalla, viisi minuuttia lisää soittoa ei tule rikkomaan soitinta. Lisätietoa saa esimerkiksi Sarah Jeffereyn englannikielisestä YouTube-kanavasta.

Lähestymistavasta huolimatta on kaksi tärkeää toimenpidettä, joita täytyy tehdä aina soittamisen jälkeen:

1. Irrota suukappale ja puhalla kondenssivesi pois ilmakanavasta sulkemalla suukappaleen runkoon menevä aukko yhden käden kämmenellä ja puhaltamalla pari-kolme kertaa suukappaleen ääniaukoon. Yleensä kondenssivesi näkyy tämän jälkeen pieninä pisaroina suukappaleen kärjellä ilmakanavan reunoilla. Älä koskee labiumiin (se terävä reuna ääniaukossa)!
2. Anna koko huilun kuivua rauhassa vähintään pari-kolme tuntia, ennen kun laitat sitä sellaiseen koteloon, joka ei hengitä (muoviboksi tai puinen kotelo). Nykyään monet aloittelijan nokkahuilut myydään kangaspusseissa, jotka antavat huilun kuivua myös pois pakattuna. Sisäänsoittovaiheessa on kuitenkin tärkeä muistaa antaa nokkahuilu kuivua rauhassa seuraavaan päivään, ennen kun sillä soitetaan seuraavan kerran.

Huomautus: Jos uusi puinen nokkahuilu repii, koska sisäänsoittaminen on jätetty tekemättä, valmistajan takuu yleensä ratkeaa!