Avainsana: Soundcloud

Review: Tokai TJB-55 + TJB-55 FL

The electric bass guitar – and especially a sunburst 1970 Fender Jazz Bass – was my first musical love. My father Jaroslav was the drummer of a professional show band in Germany, and as a child I was lucky to make the occasional trip to rehearsals, recording studios and some afternoon gigs with him. I loved the music, the instruments and the microphones, but most of all I loved to look at the bass player’s (Pavel) Fender Jazz with its huge chrome covers.

I took the roundabout way to becoming a bassist myself, first playing the violin, then the guitar, then the double bass and the piano. In 1985 I bought my first bass guitar – a Japanese Jazz Bass-copy, and I never looked back. That bass is still my go-to instrument.

Over time Tokai Japan instruments have become legendary in their own right. Tokai managed to offer the type of vintage-inspired instruments that guitarists and bassists in the 1970s were craving for, but couldn’t find from US manufacturers. To this day Tokai stands for top quality at a musician-friendly price.

****

You could call the fretless Tokai TJB-55 FL (1.238,– €) Tokai’s unofficial Jaco Pastorius ”signature model” judging by its looks.

The fretted Tokai TJB-55 (999,– €) we received for this review is finished in a gorgeous metallic finish, called ocean turquoise metallic, which sits somewhere between green and silver.

The basic ingredients in both TJB-55 versions are high quality, traditional choices. True to their 1960s designation, both instruments feature alder bodies paired with maple necks.

The ribcage chamfer is very deep and soft.

In contrast to vintage basses both necks here sport a thin satin finish. This is a welcome nod to most modern bass players, who prefer matte finishes to the glossy necks from way back, which are often described as a bit sticky.

The machine heads on the TJB-55s are Gotohs which manage to retain a vintage look, while being smaller and lighter than original Klusons, Fenders or Schallers on vintage basses.

The regular Tokai TJB-55 sports 20 medium-sized frets in its beautiful rosewood fingerboard. The fretwork is top notch. 

The fretless TJB-55 FL features fret lines made from maple; a welcome addition, especially for the occasional fretless player.

On forums – where else – you repeatedly find claims that rosewood might be too soft a wood for a fretless bass and roundwound bass strings. I own a well-loved and much-played 1976 Fender Precision Fretless, which – despite some light grooves in the ‘board – still plays fine.

Gotoh’s well-made version of an early-Seventies Fender bridge fits the bill on both the TJB-55 and the TJB-55 FL.

The legendary status of Jazz Basses is founded on two things – their great ergonomic properties, and their juicy yet transparent single-coil pickups.

Both Tokais come with a pair of the company’s own, excellent JB-Vintage Mark III pickups that promise vintage-style tones. The bridge pickup is reverse wound/reverse polarity to the neck unit, so the combination of both pickups is humbucking.

The quality of the electronic parts and the neatness of the wiring is a sight for sore eyes. Tokai even goes as far as equipping the pickups with period-correct (early-Sixties) wires with waxed cloth insulation. 

A high-quality gig bag comes supplied with both models. Inside the side pocket of the TJB-55 FL’s bag you will find a three-ply white pickguard, should you prefer that look.

****

I don’t know how Tokai does it, but it has managed – once again – to imbue both basses with heaps of that proverbial “vintage mojo”, even though we’re looking at brand-new instruments here. The combination of top notch parts, along with the company’s proven track record, seems to make for a fantastic mix in both TJB-55s.

These two Tokais offer the best of all the great features of an early-Sixties Jazz Bass. The workmanship on both TJB-55s is second to none, the playability is very comfortable, and the sounds deliver big time. If you’re looking for some top-drawer “Jazz action”, you should definitely try one of these basses out.

****

0

Testipenkissä: Tokai TJB-55 + TJB-55 FL

Sähköbasso – ja etenkin sunburst-värinen vuoden 1970 Fender Jazz Bass – oli elämäni ensimmäinen rakkaus. Isäni Jaroslav oli ammattirumpali saksalaisessa showbändissä, ja sain lapsena olla välillä mukana harjoituksissa, studioissa ja joissakin iltapäiväkeikoilla. Rakastin musiikkia, soittimia, mikrofoneja – mutta pääasiallinen katseenvangitseja minulle oli orkesterin basistin Pavelin Jazz-basso.

Kävin kiertotietä pitkin basistiksi; olin ensin viulisti, sitten kitaristi ja vielä kontrabasisti, mutta ensimmäinen kunnon soitin, jonka hankin omilla rahoillani vuonna 1985 oli japanilainen Jazz-basson kopio. Tämä satojen keikkojen basso on yhä minun lempisoitin.

Japanilaisista Tokai-soittimista on tullut ajan myötä legendaarisia. 1970-luvun lopussa Tokai tarjosi juuri sellaisia laadukkaita, vintage-tyylisiä sähkökitaroita ja -bassoja, joita soittajat halusivat, mutta joita ei silloin saatu Yhdysvalloista. Mutta myös nykyään japanilaiset Tokai-soittimet tarjoavat muusikoille laadukasta vintagea soittajalle ystävällisellä hintalapulla.

****

Nauhaton Tokai TJB-55 FL (1.238,– €) on kuin Tokain epävirallinen ”nimikkomalli” Jaco Pastoriukselle, legendaariselle nauhattoman Jazz-basson soittajalle.

Tämän testin nauhallinen Tokai TJB-55 (999,– €) on viimeistelty upealla metallivärillä – ocean turquoise metallic – joka on sinertevän hopea.

Molemmissa TJB-55-versioissa perusainekset ovat hyvin laadukkaita. Kuuskytluvulle uskollisesti bassojen rungot ovat leppää, kun taas ruuvikaulat veistetään kovasta vaahterasta.

Rungon mukavuusviiste on hyvin syvä ja mukava.

Kaulan viimeistely poikkea hieman vintage-reseptistä, sillä kumpikin basso tarjoaa ohuen mattapinnan muusikon otekädelle. Useat nykybasistit pitävät 1950-70-lukujen kiiltävän viimeistelyn liian ”tahmealta”, minkä vuoksi Tokai-bassojen satiinipintainen matta on hyvä valinta.

TJB-55-bassojen virittimet tulevat Gotoh:n mallistosta, ja ne yhdistävät onnistuneesti vintage-Schallereiden ulkonäköä hieman pienemmällä painolla. Lopputulos on entistäkin parempi balanssi.

Tokai TJB-55:n ruusupuiseen otelautaan on istutettu 20 medium-kokoista nauhaa. Nauhatyö on ensiluokkaista.

Tokai TJB-55 FL:n otelautaan taas on asennettu vaahteralinjat, jotka helpottavat – etenkin aloittelevan – fretless-basistin osumatarkkuutta.

Jotkut väittävät, että nauhatomaan bassoon ei sovi ruusupuuta, koska tämä puulaji olisi muka liian pehmeä nykyaikaiselle roundwound-kielille. Oma nauhaton bassoni on kuitenkin paljon soitettu vuoden 1976 Fender Precision Fretless, ja vaikka sen ruusupuuotelaudassa on pieniä uria, se ei haittaa menoa – ainakaan vielä – lainkaan.

Laadukas versio 1970-luvun Fender-tallasta istuu luonnollisesti erittäin hyvin vintage-tyliseen TJB-55 ja TJB-55 FL:ään.

Loistavan erogonomian lisäksi yksikelaisten mikrofonien maukas sointi seisoo Jazz-basson suosion keskipisteessä.

Molemmpiin Tokai-bassoihin on asennettu firman kuuluisia JB-Vintage Mark III -mikrofoneja, jotka lupaavat autenttisia 1960-luvun Jazz Bass -soundeja. Tokain mikit toimivat yhdessä käytettyinä humbuckerin tapaan hurinattomasti.

Tokai menee jopa niin pitkään, että mikrofonien johdot ovat 1960-luvun alussa käytetty malli, jossa eristys on hoidettu vahalla kyllästetyllä kangaskudoksella.

Laadukas keikkapussi kuuluu Tokai TJB-55 -bassoissa hintaan. TJB-55 FL:n mukaan tulee myös kolmikerroksinen valkoinen pleksi, jota voi asentaa itse, jos basson ”alaston” ulkonäkö ei jostain syystä miellytä.

****

En tiedä miten Tokai Japan sen tekee, mutta sekä TJB-55:ssä että TJB-55 FL:ssä on runsaasti sitä kuuluisa ”vintage-mojoa”, vaikka kyseessä on upouudet sähköbassot. Ilmeisesti näissä soittimissa kaikki laadukkaat osat ja firman pitkä kokemus vintage-kopioissa yhdistyvät suvereenisti laadukkaan lopputulokseen.

Jazz-bassojen parhaat ominaisuudet ja niiden klassisimmat soundit on onnistettu ikäänkuin tislaamaan näihin huippubassoihin. Tokain toteutus on kauttaaltaan laadukas, sekä bassojen soundit ja soitettavuus ensiluokkaista. Kannattaa siis ehdottomasti tutustua Tokai TJB-55 -bassoihin, jos on kiinnostunut pro-laadun Jazz-bassoista.

****

0

Shuren legendat ja huuliharppu ++ Legendary Shures and a Blues harp

Äänitin demobiisin viidellä legendaarisilla Shure-mikrofoneilla:

• 565SD

• SM58

• 545SD

• SM57

• 55SH

Huuliharppu on Hohnerin juhlamalli 360.

Mikit äänitettiin Cranborne Audio Camden EC2 -etuvahvistimella (jossa Mojo Creamia oli lisätty noin 40 prosenttia) ja Universal Audion Volt 2 -audiointerfacella. Efektit ovat samoja kaikille huuliharppuraidoille.

I used five legendary Shure microphones to record a Blues harp demo:

• the 565SD

• the SM58

• the 545SD

• the SM57

• the 55SH

The microphones appear in the above order – one mic per 12-bar turn.

The harmonica I used is a Hohner Limited Edition 360.

All mics were recorded with a Cranborne Audio Camden EC2 preamplifier (with Mojo Cream turned up to 40%) and a Universal Audio Volt 2 audio interface. All Blues harp tracks were processed in the same way.

0

Here Comes The Sun – Shure 545SD & 565SD vs SM57 & SM58

Here’s my acoustic version of the Beatles classic ”Here Comes The Sun” recorded using four dynamic Shure microphones – the Shure 545SD, 565SD, SM57, and SM58.

The mics were plugged into a Cranborne Audio Camden EC2 preamp with a little bit of Mojo Cream added. The signal then went to a UA Volt 2 audio interface and into Apple GarageBand.

Guitars used: Takamine N-20 (two tracks – right channel and centre), Tanglewood TW28-CSN (left channel)

0

Preview: GrassRoots (by ESP) LPS-Mini

”Honey, I’ve shrunk my guitar!” The GrassRoots LPS-Mini may look cute and cuddly, but it’s a real electric guitar.
It’s built like a full-size LP-type guitar, but has a short scale of only 20.5 inches. The LPS-Mini sports a single (bridge) humbucker, and it also comes with a built-in guitar amp and speaker (inside the ”neck pickup”).
Use a set of 011-gauge strings for a fairly normal feel in standard tuning, or use it with a lighter gauge if you want to tune a few steps up.
****
Here’s a short version of Erroll Garner’s timeless classic ”Misty”.
• All guitar parts were played on the GrassRoots (by ESP) LPS-Mini.
• The guitar was plugged into a Bluetone Black Prince Reverb combo.
• The guitar tracks were recorded with an inexpensive ribbon microphone and a Cranborne Audio Camden EC2 preamp.

0

Review: Farida Old Town OT-12 and OT-25

The world of steel-string guitars is dominated by Dreadnoughts. This is no wonder, as D-sized guitars are great all-rounders that can be used in almost all genres of music. The size that’s one size smaller – usually called an OM-, 000- or Grand Auditorium-guitar – as well as larger Jumbos are also widely available in most price segments.

Guitars with smaller bodies than Martin Guitars’ Size 000 are far harder to find in the lower and middle price ranges, because most brands see them as marginal products for a few specialist players.

This is where Farida Guitars’ brand-new Old Town series steps up to the plate. True, there are a couple of Gibson-ish round-shoulder Dreads among the models, too, but the main focus of the Old Town series is on small-bodies steel-string acoustics, in the style of classics from the 1930s and 40s. The good news for left-handers is that several models are available for southpaws, too, without an extra charge.

We received two models for this review – a Martin Size 0-sized Farida OT-12 (423 €) …

… and a  Gibson LG-2-style Farida OT-25 (738 €). Both guitars come in a deep and rich sunburst finish.

****

Farida’s OT-12 is an affordable Old Town-version of Martin’s classic Size 0 guitar. The set neck joins the body at the 14th fret. The body is 46 cm long, with its maximal breadth measuring on 34.3 cm, and a maximal depth of 10.8 cm. This means the OT-12 is larger than a genuine parlour guitar, but a small guitar nonetheless.

The guitar sports an X-braced solid spruce top, as well as a back and sides made from laminated mahogany. There’s a nato neck with an unbound acacia fretboard. The scale length is – as per original – a little shorter than on a typical D-sized guitar (24.7”/62.4 cm). There are 19 well-seated and nicely polished medium-sized frets on the fretboard.

The machine heads on the OT-12 are vintage-style, open three-on-a-plate tuners with faux ivory knobs. The top nut has been carved from genuine bovine bone, and it measures 44 millimetres breadth.

The bridge, too, has been crafted from solid acacia, and it comes equipped with a compensated bone saddle, which is an authentic choice. The factory strings are a high-quality D’Addario EJ-16-set (012-053).

****

There is one Gibson steel-string model that was extremely successful in decades past, but which nobody seems to talk about anymore. I’m talking about the Gibson LG-2, that was renamed the Gibson B-25 in 1961. The same US-made model was also sold in the Sixties as the Epiphone FT-45 Cortez. T. Rex’ Marc Bolen was often seen playing this very model in the early Seventies.

Farida’s version of the LG-2 – the Farida OT-25 – is an all-solid instrument with an X-braced spruce top and solid mahogany back and sides. The OT-25’s cubic capacity is very similar to a Martin Size 00 body, but the geometry is different. Instead of the wide shoulders and high waist of the 00, the OT-25 is shaped more like a figure eight, with its waist moved more towards the body’s middle lengthwise. The body’s length is 48 cm, its largest width 36 cm, and its largest depth measures 11.2 cm.

This guitar also sports a nato neck, but here the fingerboard has been made from South-American pau ferro. The scale length, number of frets, fret size and quality of the fretwork on the Farida OT-25 is identical to the OT-12.

The headstock shape, type of tuning heads and the top nut also correspond with the OT-12.

The bridge on this Farida has been carved from pau ferro, and it features a compensated bridge saddle made from genuine bone. The factory strings are a high-quality D’Addario EJ-16-set.

****

I must say that I’m very impressed by the workmanship and quality displayed on the review samples of Farida’s Old Town series. It would be easy to mistake both of these guitars for much more expensive instruments.

I received both guitars straight from Vantaan Musiiki’s warehouse, still factory packed. I’m amazed by the high level of quality control at Farida’s factory – there were no sharp frets or other issues. I tuned the guitars up to pitch, and the action on both models came to rest at exactly what the quality control card read (low-E: 2.6 mm; treble-e: 2.1 mm), and the action stayed this way over the whole time I spent with the guitars.

Both Faridas feature a full and rounded C-profile neck. Playability is top notch, as both guitars offer plenty of scope to really dig in and make the most of each instrument’s dynamic range. Still, should you require a lower action, there’s more than enough height left in the bridge saddles to accommodate you easily.

The Farida OT-12 sits a little bit more ”into” the player’s body, due to its shorter scale and higher waist, than the OT-25.

The OT-12’s sound is clearly bigger than that of a parlour guitar with a nice amount of ”kick”. Naturally, there’s a great deal less bass frequency content here than in a Dreadnought-size guitar. Feisty use of a pick might even turn out a little harsh at times, but fingerstyle playing greatly benefits from the greater clarity – and tighter bass – of small guitars. The OT-12 never gets wooly or boomy, which is also a definite plus in the studio.

The sound of the Farida OT-25 is probably a bit more versatile, compared to the OT-12, because there is little bit more going on in terms of its low mids and bottom end. The sound is still punchy and tight, but there’s additional texture and complexity here. In my view, the OT-25 would be an outstanding choice as the trusty workhorse of a singer-songwriter, as well as a go-to instrument in the studio. This guitar has a beautiful tone, whether you use a plectrum or your fingers.

****

Farida Old Town

OT-12 – 423 €

OT-25 – 738 €

Finnish distributor: Musiikki Silfverberg

Pros:

+ workmanship

+ finish

+ playability

+ sound

0

Testipenkissä: Farida Old Town OT-12 ja OT-25

Teräskielisten maailma on tiukasti Dreadnought-kokoisten soittimien hallinnassa. Se ei ole ihme, sillä D-kokoiset kitarat ovat loistavia yleissoittimia, joilla voi soittaa kattavasti kaikissa musiikkityyleissä. Nykyään myös Dreadnoughtista seuraava pienempi koko – jota kutsutaan OM-, 000- tai Grand Auditorium -kitaraksi – sekä isommat Jumbo-kitarat on saatavilla lähes kaikissa hintaluokissa.

Martin Guitarsin 000-kokoa pienempiä koppamalleja sen sijaan on hankalampi löytää edullisista ja keskihintaisista markkinasegmenteistä, koska monille valmistajille ne ovat marginaalituotteita suhteellisen pienelle asiakasryhmälle.

Farida Guitarsin upouusi Old Town -sarja on tässä mielessä todella tervetullut poikkeus. Toki Old Town -sarjalaisista löytyy myös Gibson-tyylisiä Roundshoulder Dreadnought -kitaroita, mutta mallistossa painopiste on juuri sellaisissa pienissä soittimissa, joiden suosion huippu oli 1930- ja 40-luvulla. Hyviä uutisia myös vasenkätiselle, koska useasta Old Town sarjalaisesta on saatavilla myös vasenkätinen versio ilman lisäveloitusta.

Saimme testiin kaksi mallia – Martin Size 0 -kokoisen Farida OT-12:n (423 €) …

… sekä Gibson LG-2 -tyylisen Farida OT-25:n (738 €) – jotka on viimeistelty erittäin kauniilla tummalla sunburst-värityksellä.

****

Farida OT-12 on Old Town -sarjan hieman edullisempi versio Martinin klassisesta Size 0 -kitarasta. Kaula on liimattu runkoon 14. nauhan kohdalla. Rungon pituus on 46 cm, sen suurin leveys on 34,3 cm ja kopan suurin syvyys 10,8 cm. OT-12 on siis aitoja parlour-kitaroita isompi, mutta silti melko pienikokoinen soitin.

Tässä mallissa on x-rimoitettu kokopuinen kuusikansi, sekä sivut ja pohja kauniista mahonkivanerista. Kaula on nato-mahonkia, jonka päälle on liimattu akaasiaotelauta. Mensuuri on – alkuperäisen mukaan – hieman D-mallia lyhyempi (24,7”/62,4 cm), ja otelautaan on siististi asennettu 19 medium-kokoista nauhaa.

OT-12:n virittimet ovat vintage-tyylisiä, avoimia koneistoja yhteisellä aluslevyllä (ns. strip tuner) ja norsunluuta muistuttavilla muovinupeilla. Satula on tehty aidosta naudanluusta, ja sen leveys on 44 milliä.

Myös akaasiatallan kompensoitu tallaluu on aitoa luuta, mikä on sekä autenttinen että soundiltaan hyvä ratkaisu. Kieliksi on valittu laadukas D’Addarion EJ-16-setti (012-053).

****

Gibsonin teräskielisten akustisien joukosta on yksi taannoin erittäin suosittu (ja pitkään myynnissä ollut) malli, josta nykyään ei yleensä puhuta kovin usein. Kyseessä on pienikoppainen Gibson LG-2, joka vaihtoi vuonna 1961 nimensä Gibson B-25:ksi. Samasta kitarasta oli 1960-luvulla saatavilla myös Epiphone-painos, nimeltään FT-45 Cortez.

Faridan versio aiheesta – Farida OT-25 – on todella laadukas soitin kokopuisella kopalla (x-rimoitettu kuusikansi, sekä sivut ja pohja mahongista). Kopan tilavuuden näkökulmasta OT-25 on samaa luokka kuin Martinin Size 00, mutta rungon geometria on melko erilainen. Tämä koppamuoto on paljon pyöreämpi kahdeksikko, jossa kaulanpuoleinen osa on lähes samankokoinen kuin tallanpuoleinen osa. Kopan pituus on 48 cm ja suurin leveys on 36 cm, kun taas suurin syvyys on vain 11,2 cm.

Tässäkin mallissa on natokaula, mutta otelauta on veistetty eteläamerikkalaisesta pau ferrosta. Nauhoja löytyy 19 kappaletta ja niiden koko on medium. Nauhatyö on kiitettävällä tasolla. OT-25:n mensuuri on sama kuin OT-12-kitarassa.

Viritinlapa, virityskoneistot ja kitaran satula ovat samanlaisia kuin testin toisessa mallissa.

Tässä Faridassa myös tallapuuksi on valittu pau ferro. Kompensoitu satula on aitoa naudanluuta. Kielisatsi on tässäkin D’Addarion EJ-16.

****

Testin perusteella olen hyvin vakuuttunut Farida Old Town -sarjan työnjäljestä ja laadusta, joiden ansiosta näitä malleja voisi helposti luulla selvästi kalliimmaksi kuin mitä ne ovat.

Sain molemmat Faridat suoraan Vantaan Musiikin varastosta alkuperäispakkauksissaan. Jopa kielten ruosteenestopaperit olivat vielä avaamatta paikoillaan.

Testiyksilöiden perusteella voin vain nostaa hattua Faridan laadunvalvonnalle. Virittämiseen jälkeen kummankin soittimen säädöt olivat prikulleen laadunvalvontakorttien arvoissa (basso-E: 2,6 mm; diskantti-e: 2,1 mm), ja ne pysyivät muuttumattomina koko testiajan yli.

Kaulaprofiili on molemmissa kitaroissa sama pyöreä ja mukavan täyteläinen C. Soittotuntuma on mielestäni todella hyvä, koska Faridat tarjoavat tatsin suhteen runsaasti dynaamista liikkumavaraa, jopa raskaalle plektrakädelle. Tallaluissa on kuitenkin riittävästi korkeutta, että pehmeällä tatsilla soittava kitaristi voisi laittaa kielet vielä lähemmäksi otelautaa, ilman ongelmia.

Farida OT-12 istuu Martin-tyylisellä kopallaan hieman enemmän oikealle sylissä kuin matalamman vyötärön omaava OT-25.

OT-12-mallin soundi on selvästi parlour-kitaroita isompi ja potkua löytyy runsaammin. Soundissa on – luonnollisesti – selkeästi vähemmän bassoa kuin Dreadnoughteissa. Plektralla komppaaminen voi välillä soida kenties jo hieman terävästi, mutta sormisoitossa hyvin tiukka basso on ehdottomasti etu, koska soundi ei puuroudu. Myös lähimikityksessä liika basso voi tuoda hankaluuksia, minkä takia monille soittajille pienikoppainen teräskielinen on salainen ase studiossa.

Farida OT-25 -kitaran soundi on minusta ehkä OT-12-mallia monipuolisempi, koska äänessä on aavistuksen verran enemmän pehmeyttä ja tiukka, mutta kuitenkin lempeämpi bassoalue. Minun mielestäni OT-25 olisi oiva valinta sekä laulaja-lauluntekijälle uskolliseksi työjuhdaksi että yleiskitaraksi studiossa. Tämä kitara soi kauniisti sormisoitossa, mutta se ei myöskään pelkää plektroja.

Pitkänä miehenä voi välillä unohtaa, että on myös pienikokoisempia kitaristeja, kuten lapset/nuoret ja monet naiset. Myös heille on varmasti ilahduttava uutinen, että Faridan OT-12- ja OT-25-kaltaisia pienikoppaisia, mutta laadukkaita soittimia löytyy.

****

Farida Old Town

OT-12 – 423 €

OT-25 – 738 €

Maahantuoja: Musiikki Silfverberg

Plussat:

+ työnjälki

+ viimeistely

+ soitettavuus

+ soundi

0

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑