Shuren legendat ja huuliharppu ++ Legendary Shures and a Blues harp

Äänitin demobiisin viidellä legendaarisilla Shure-mikrofoneilla:

• 565SD

• SM58

• 545SD

• SM57

• 55SH

Huuliharppu on Hohnerin juhlamalli 360.

Mikit äänitettiin Cranborne Audio Camden EC2 -etuvahvistimella (jossa Mojo Creamia oli lisätty noin 40 prosenttia) ja Universal Audion Volt 2 -audiointerfacella. Efektit ovat samoja kaikille huuliharppuraidoille.

I used five legendary Shure microphones to record a Blues harp demo:

• the 565SD

• the SM58

• the 545SD

• the SM57

• the 55SH

The microphones appear in the above order – one mic per 12-bar turn.

The harmonica I used is a Hohner Limited Edition 360.

All mics were recorded with a Cranborne Audio Camden EC2 preamplifier (with Mojo Cream turned up to 40%) and a Universal Audio Volt 2 audio interface. All Blues harp tracks were processed in the same way.

Here Comes The Sun – Shure 545SD & 565SD vs SM57 & SM58

Here’s my acoustic version of the Beatles classic ”Here Comes The Sun” recorded using four dynamic Shure microphones – the Shure 545SD, 565SD, SM57, and SM58.

The mics were plugged into a Cranborne Audio Camden EC2 preamp with a little bit of Mojo Cream added. The signal then went to a UA Volt 2 audio interface and into Apple GarageBand.

Guitars used: Takamine N-20 (two tracks – right channel and centre), Tanglewood TW28-CSN (left channel)

Preview: GrassRoots (by ESP) LPS-Mini

”Honey, I’ve shrunk my guitar!” The GrassRoots LPS-Mini may look cute and cuddly, but it’s a real electric guitar.
It’s built like a full-size LP-type guitar, but has a short scale of only 20.5 inches. The LPS-Mini sports a single (bridge) humbucker, and it also comes with a built-in guitar amp and speaker (inside the ”neck pickup”).
Use a set of 011-gauge strings for a fairly normal feel in standard tuning, or use it with a lighter gauge if you want to tune a few steps up.
Here’s a short version of Erroll Garner’s timeless classic ”Misty”.
• All guitar parts were played on the GrassRoots (by ESP) LPS-Mini.
• The guitar was plugged into a Bluetone Black Prince Reverb combo.
• The guitar tracks were recorded with an inexpensive ribbon microphone and a Cranborne Audio Camden EC2 preamp.

Review: Farida Old Town OT-12 and OT-25

The world of steel-string guitars is dominated by Dreadnoughts. This is no wonder, as D-sized guitars are great all-rounders that can be used in almost all genres of music. The size that’s one size smaller – usually called an OM-, 000- or Grand Auditorium-guitar – as well as larger Jumbos are also widely available in most price segments.

Guitars with smaller bodies than Martin Guitars’ Size 000 are far harder to find in the lower and middle price ranges, because most brands see them as marginal products for a few specialist players.

This is where Farida Guitars’ brand-new Old Town series steps up to the plate. True, there are a couple of Gibson-ish round-shoulder Dreads among the models, too, but the main focus of the Old Town series is on small-bodies steel-string acoustics, in the style of classics from the 1930s and 40s. The good news for left-handers is that several models are available for southpaws, too, without an extra charge.

We received two models for this review – a Martin Size 0-sized Farida OT-12 (423 €) …

… and a  Gibson LG-2-style Farida OT-25 (738 €). Both guitars come in a deep and rich sunburst finish.


Farida’s OT-12 is an affordable Old Town-version of Martin’s classic Size 0 guitar. The set neck joins the body at the 14th fret. The body is 46 cm long, with its maximal breadth measuring on 34.3 cm, and a maximal depth of 10.8 cm. This means the OT-12 is larger than a genuine parlour guitar, but a small guitar nonetheless.

The guitar sports an X-braced solid spruce top, as well as a back and sides made from laminated mahogany. There’s a nato neck with an unbound acacia fretboard. The scale length is – as per original – a little shorter than on a typical D-sized guitar (24.7”/62.4 cm). There are 19 well-seated and nicely polished medium-sized frets on the fretboard.

The machine heads on the OT-12 are vintage-style, open three-on-a-plate tuners with faux ivory knobs. The top nut has been carved from genuine bovine bone, and it measures 44 millimetres breadth.

The bridge, too, has been crafted from solid acacia, and it comes equipped with a compensated bone saddle, which is an authentic choice. The factory strings are a high-quality D’Addario EJ-16-set (012-053).


There is one Gibson steel-string model that was extremely successful in decades past, but which nobody seems to talk about anymore. I’m talking about the Gibson LG-2, that was renamed the Gibson B-25 in 1961. The same US-made model was also sold in the Sixties as the Epiphone FT-45 Cortez. T. Rex’ Marc Bolen was often seen playing this very model in the early Seventies.

Farida’s version of the LG-2 – the Farida OT-25 – is an all-solid instrument with an X-braced spruce top and solid mahogany back and sides. The OT-25’s cubic capacity is very similar to a Martin Size 00 body, but the geometry is different. Instead of the wide shoulders and high waist of the 00, the OT-25 is shaped more like a figure eight, with its waist moved more towards the body’s middle lengthwise. The body’s length is 48 cm, its largest width 36 cm, and its largest depth measures 11.2 cm.

This guitar also sports a nato neck, but here the fingerboard has been made from South-American pau ferro. The scale length, number of frets, fret size and quality of the fretwork on the Farida OT-25 is identical to the OT-12.

The headstock shape, type of tuning heads and the top nut also correspond with the OT-12.

The bridge on this Farida has been carved from pau ferro, and it features a compensated bridge saddle made from genuine bone. The factory strings are a high-quality D’Addario EJ-16-set.


I must say that I’m very impressed by the workmanship and quality displayed on the review samples of Farida’s Old Town series. It would be easy to mistake both of these guitars for much more expensive instruments.

I received both guitars straight from Vantaan Musiiki’s warehouse, still factory packed. I’m amazed by the high level of quality control at Farida’s factory – there were no sharp frets or other issues. I tuned the guitars up to pitch, and the action on both models came to rest at exactly what the quality control card read (low-E: 2.6 mm; treble-e: 2.1 mm), and the action stayed this way over the whole time I spent with the guitars.

Both Faridas feature a full and rounded C-profile neck. Playability is top notch, as both guitars offer plenty of scope to really dig in and make the most of each instrument’s dynamic range. Still, should you require a lower action, there’s more than enough height left in the bridge saddles to accommodate you easily.

The Farida OT-12 sits a little bit more ”into” the player’s body, due to its shorter scale and higher waist, than the OT-25.

The OT-12’s sound is clearly bigger than that of a parlour guitar with a nice amount of ”kick”. Naturally, there’s a great deal less bass frequency content here than in a Dreadnought-size guitar. Feisty use of a pick might even turn out a little harsh at times, but fingerstyle playing greatly benefits from the greater clarity – and tighter bass – of small guitars. The OT-12 never gets wooly or boomy, which is also a definite plus in the studio.

The sound of the Farida OT-25 is probably a bit more versatile, compared to the OT-12, because there is little bit more going on in terms of its low mids and bottom end. The sound is still punchy and tight, but there’s additional texture and complexity here. In my view, the OT-25 would be an outstanding choice as the trusty workhorse of a singer-songwriter, as well as a go-to instrument in the studio. This guitar has a beautiful tone, whether you use a plectrum or your fingers.


Farida Old Town

OT-12 – 423 €

OT-25 – 738 €

Finnish distributor: Musiikki Silfverberg


+ workmanship

+ finish

+ playability

+ sound

Testipenkissä: Farida Old Town OT-12 ja OT-25

Teräskielisten maailma on tiukasti Dreadnought-kokoisten soittimien hallinnassa. Se ei ole ihme, sillä D-kokoiset kitarat ovat loistavia yleissoittimia, joilla voi soittaa kattavasti kaikissa musiikkityyleissä. Nykyään myös Dreadnoughtista seuraava pienempi koko – jota kutsutaan OM-, 000- tai Grand Auditorium -kitaraksi – sekä isommat Jumbo-kitarat on saatavilla lähes kaikissa hintaluokissa.

Martin Guitarsin 000-kokoa pienempiä koppamalleja sen sijaan on hankalampi löytää edullisista ja keskihintaisista markkinasegmenteistä, koska monille valmistajille ne ovat marginaalituotteita suhteellisen pienelle asiakasryhmälle.

Farida Guitarsin upouusi Old Town -sarja on tässä mielessä todella tervetullut poikkeus. Toki Old Town -sarjalaisista löytyy myös Gibson-tyylisiä Roundshoulder Dreadnought -kitaroita, mutta mallistossa painopiste on juuri sellaisissa pienissä soittimissa, joiden suosion huippu oli 1930- ja 40-luvulla. Hyviä uutisia myös vasenkätiselle, koska useasta Old Town sarjalaisesta on saatavilla myös vasenkätinen versio ilman lisäveloitusta.

Saimme testiin kaksi mallia – Martin Size 0 -kokoisen Farida OT-12:n (423 €) …

… sekä Gibson LG-2 -tyylisen Farida OT-25:n (738 €) – jotka on viimeistelty erittäin kauniilla tummalla sunburst-värityksellä.


Farida OT-12 on Old Town -sarjan hieman edullisempi versio Martinin klassisesta Size 0 -kitarasta. Kaula on liimattu runkoon 14. nauhan kohdalla. Rungon pituus on 46 cm, sen suurin leveys on 34,3 cm ja kopan suurin syvyys 10,8 cm. OT-12 on siis aitoja parlour-kitaroita isompi, mutta silti melko pienikokoinen soitin.

Tässä mallissa on x-rimoitettu kokopuinen kuusikansi, sekä sivut ja pohja kauniista mahonkivanerista. Kaula on nato-mahonkia, jonka päälle on liimattu akaasiaotelauta. Mensuuri on – alkuperäisen mukaan – hieman D-mallia lyhyempi (24,7”/62,4 cm), ja otelautaan on siististi asennettu 19 medium-kokoista nauhaa.

OT-12:n virittimet ovat vintage-tyylisiä, avoimia koneistoja yhteisellä aluslevyllä (ns. strip tuner) ja norsunluuta muistuttavilla muovinupeilla. Satula on tehty aidosta naudanluusta, ja sen leveys on 44 milliä.

Myös akaasiatallan kompensoitu tallaluu on aitoa luuta, mikä on sekä autenttinen että soundiltaan hyvä ratkaisu. Kieliksi on valittu laadukas D’Addarion EJ-16-setti (012-053).


Gibsonin teräskielisten akustisien joukosta on yksi taannoin erittäin suosittu (ja pitkään myynnissä ollut) malli, josta nykyään ei yleensä puhuta kovin usein. Kyseessä on pienikoppainen Gibson LG-2, joka vaihtoi vuonna 1961 nimensä Gibson B-25:ksi. Samasta kitarasta oli 1960-luvulla saatavilla myös Epiphone-painos, nimeltään FT-45 Cortez.

Faridan versio aiheesta – Farida OT-25 – on todella laadukas soitin kokopuisella kopalla (x-rimoitettu kuusikansi, sekä sivut ja pohja mahongista). Kopan tilavuuden näkökulmasta OT-25 on samaa luokka kuin Martinin Size 00, mutta rungon geometria on melko erilainen. Tämä koppamuoto on paljon pyöreämpi kahdeksikko, jossa kaulanpuoleinen osa on lähes samankokoinen kuin tallanpuoleinen osa. Kopan pituus on 48 cm ja suurin leveys on 36 cm, kun taas suurin syvyys on vain 11,2 cm.

Tässäkin mallissa on natokaula, mutta otelauta on veistetty eteläamerikkalaisesta pau ferrosta. Nauhoja löytyy 19 kappaletta ja niiden koko on medium. Nauhatyö on kiitettävällä tasolla. OT-25:n mensuuri on sama kuin OT-12-kitarassa.

Viritinlapa, virityskoneistot ja kitaran satula ovat samanlaisia kuin testin toisessa mallissa.

Tässä Faridassa myös tallapuuksi on valittu pau ferro. Kompensoitu satula on aitoa naudanluuta. Kielisatsi on tässäkin D’Addarion EJ-16.


Testin perusteella olen hyvin vakuuttunut Farida Old Town -sarjan työnjäljestä ja laadusta, joiden ansiosta näitä malleja voisi helposti luulla selvästi kalliimmaksi kuin mitä ne ovat.

Sain molemmat Faridat suoraan Vantaan Musiikin varastosta alkuperäispakkauksissaan. Jopa kielten ruosteenestopaperit olivat vielä avaamatta paikoillaan.

Testiyksilöiden perusteella voin vain nostaa hattua Faridan laadunvalvonnalle. Virittämiseen jälkeen kummankin soittimen säädöt olivat prikulleen laadunvalvontakorttien arvoissa (basso-E: 2,6 mm; diskantti-e: 2,1 mm), ja ne pysyivät muuttumattomina koko testiajan yli.

Kaulaprofiili on molemmissa kitaroissa sama pyöreä ja mukavan täyteläinen C. Soittotuntuma on mielestäni todella hyvä, koska Faridat tarjoavat tatsin suhteen runsaasti dynaamista liikkumavaraa, jopa raskaalle plektrakädelle. Tallaluissa on kuitenkin riittävästi korkeutta, että pehmeällä tatsilla soittava kitaristi voisi laittaa kielet vielä lähemmäksi otelautaa, ilman ongelmia.

Farida OT-12 istuu Martin-tyylisellä kopallaan hieman enemmän oikealle sylissä kuin matalamman vyötärön omaava OT-25.

OT-12-mallin soundi on selvästi parlour-kitaroita isompi ja potkua löytyy runsaammin. Soundissa on – luonnollisesti – selkeästi vähemmän bassoa kuin Dreadnoughteissa. Plektralla komppaaminen voi välillä soida kenties jo hieman terävästi, mutta sormisoitossa hyvin tiukka basso on ehdottomasti etu, koska soundi ei puuroudu. Myös lähimikityksessä liika basso voi tuoda hankaluuksia, minkä takia monille soittajille pienikoppainen teräskielinen on salainen ase studiossa.

Farida OT-25 -kitaran soundi on minusta ehkä OT-12-mallia monipuolisempi, koska äänessä on aavistuksen verran enemmän pehmeyttä ja tiukka, mutta kuitenkin lempeämpi bassoalue. Minun mielestäni OT-25 olisi oiva valinta sekä laulaja-lauluntekijälle uskolliseksi työjuhdaksi että yleiskitaraksi studiossa. Tämä kitara soi kauniisti sormisoitossa, mutta se ei myöskään pelkää plektroja.

Pitkänä miehenä voi välillä unohtaa, että on myös pienikokoisempia kitaristeja, kuten lapset/nuoret ja monet naiset. Myös heille on varmasti ilahduttava uutinen, että Faridan OT-12- ja OT-25-kaltaisia pienikoppaisia, mutta laadukkaita soittimia löytyy.


Farida Old Town

OT-12 – 423 €

OT-25 – 738 €

Maahantuoja: Musiikki Silfverberg


+ työnjälki

+ viimeistely

+ soitettavuus

+ soundi

Testipenkissä: Mooer SD75

Viime vuosina Mooer on onnistunut saamaan vankan jalansijan edullisien, mutta silti laadukkaiden kitaraefektien valmistajana. Brändinä firma tuli aluksi tunnetuksi mikrokokoisista pedaaleistaan, mutta Mooer valmistaa myös isompia multiefektejä.

Vuoden 2018 Hornet-mallisto antoi jo vihjeen siitä, että Mooerilta oli tulossa uusia tuotteita, ja nyt firman ensimmäiset ”täysikasvuiset” mallintavat kitarakombot ovat ilmestyneet – Mooer SD30 ja SD75.


Upouusi Mooer SD75 (378 €) on hybridikombo digitaalisella etuasteella ja transistoripohjaisella päätevahvistimella (75 W; A/B-luokka).

Kauniista kaksivärisestä kaiutinkotelosta löytyy 12-tuumainen Mooer-kaiutin 100 watin tehonkestolla (8 Ω).

SD75 painaa vain 18 kiloa.

Kombon takapaneeli tarjoaa liittimet lisäkaiuttimelle, efektilenkille, balansoidulle DI-lähdölle (kytkettävällä kaiutinsimulaatiolla), sekä USB-portti firmware-päivitykseen.

Mooerin säädinpaneeliin pääsee ylhäältä:

Mustaan osaan on aseteltu vahvistimen näyttö, Value-pyörä, sekä taustavalaistut painonapit, joilla pääsee käsiksi kombon ohjelmamuistiin, sekä etuvahvistimen kaikkiin vahvistin- ja efektiosioihin. Napinpainaluksilla pääsee myös Mooerin Jam Mode -tilaan, jossa voi käyttää vahvistimen sisäistä audioloopperia (150 sekuntia äänitysaikaa) ja SD75:n rumpukonetta/metronomia (40 rumpupatternia; 10 eri metronomivaihtoehtoa). Uutuuskombossa on myös sisäinen kromaattinen viritysmittari.

Vahvistimen pääsäädöt tehdään tässäkin perinteisillä säätimillä – tarjolla on Gain, Volume, Bass, Middle, Treble, Presence ja Master. Kaikkien säätimien asetukset – paitsi Masteria – voi tallentaa efektiasetuksien lisäksi SD75:n presetmuistiin, joka tarjoaa 40 muistipaikkaa.

Mooer SD75 -kombossa on myös Bluetooth-valmius:

Kombon mukaan tulee Mooerin Airswitch jalkakytkin neljällä kytkimellä, jolla pystyy vaihtamaan presettejä ja ohjata loopperia. Bluetoothin kautta pystyy myös striimaamaan audiota älylaitteista.


Veikkaisin, että käytännössä jokainen kitaristi kokeilee ensin tällaisen vahvistimen tehtaalla ladatut preset-ohjelmat läpi, ennen kuin kokeilee itse mallintavan vahvistimen ohjelmointia. Kyllä tehdasohjelmista saa jonkinlaisen käsitteen Mooer SD75 -kombon tarjoamista mahdollisuuksista, vaikka mielestäni lähes kaikki presetit ovat tässä liian bombastisia minun makuun.

Minusta tutustumista varten kannattaa valita yksi presetti ja painaa kaikki efektiosiot pois päältä. Tämän jälkeen voi ensin valita yhden vahvistinmalleista ja ruuvata sen parametreja rauhassa kuntoon. Seuraavaksi voi sitten mennä kaikki efektiosiot läpi ja kokeilla mitä kaikkea kivaa sieltä löytyy.

Mooerin vahvistinkokoelmaan kuuluu 25 eri mallinnusta. Pedaalivalikoima taas koostuu OD/DS-osiosta (yksi puhdas boosti, sekä seitsemän eri säröä), yhdeksän modulaatioefektiä (choruksesta kehämodulaattoriin), viisi viivettä (nauhakaiusta ducking delayhin), sekä kuusi eri kaikua. Jokaisesta efektiosiosta voi valita yhden efektin.

Parametrien säätäminen on hyvin helppoa taustavalaistujen nappien ja kätevän Value-pyörän ansiosta. Jokaisessa vahvistinmallissa pystyy vaikuttamaan seitsemään parametriin, joihin sisältyvät SD75:n kuusi fyysistä säädintä, sekä sen lisäksi kohinasalpa. Pedaaliefektit on jätetty tahallaan helppokäyttöisiksi, ja ne tarjoavat ainoastaan kolme parametria, niin kuin monet fyysiset pedaalitkin.

Myös muutoksien tallentaminen ja presetin nimeäminen on nopeaa ja helppoa, minkä ansiosta esimerkiksi asetuksien hiominen treeneissä on vaivatonta, ja muutokset voi tallentaa keikkoja varten kahdella painalluksella. Ohjelmamuistossa on tilaa 40 presetille – kymmenen pankkia neljällä presetillä – mikä tarkoittaa, että komboon pystyy ohjelmoimaan etukäteen vaikkapa koko bändisetin verran eri kitarasoundeja.

Mooer SD75:n Jam Mode -tila on kätevä lisä jammailuun, harjoitteluun tai uusien ideoiden kehittämiseen. Kombon sisäinen loopperi toimii todella hyvin. Rumpukoneen soundi ei ehkä ole parasta studiolaatua, mutta se toimii kokonaisuutta (ja hintaa) nähden hyvin.

Johdoton Mooerin Airswitch -kytkin on tässä hintaluokassa harvinainen herkku, jonka ansiosta kitaristin jalkoihin jää yksi johto vähemmän.

Mooerin SD75 kuulostaa todella hyvältä. Kombo tarjoaa mielestäni loistavaa vastinetta rahallesi. Kaksitoistatuumaisen kaiuttimensa ja tuhdin päätevahvistimensa ansiosta SD75 olisi fantastinen valinta coverbändin kitaristille tai bändiluokalle tai vaikkapa (vuokraus-) harjoituskämpälle.

Kuulen jo kysymyksen: ”Onko uusi Mooer parempi kuin kallis vahvistin ja muutama boutique-luokan pedaali?” Vastaukseni on – tietysti – ei ole! Hei, hieman realismia kehiin, tämä on todella edullinen peli.


Näillä spekseillä, tällä hinnalla, ja näillä soundeilla Mooer SD75 on erittäin hyvä valinta viikonlopun kitarasankareille, jolla on tiukka budjetti.

• Komppikitarat: Fender Telecaster (vasen kanava) & Arvo 2-P90 (oikea kanava)
• Soolokitara: Epiphone G-400 Bigsby-vibratolla
• Kitararaidoissa käytetään ainoastaa Mooer SD75 -kombon omia efektejä
• Äänitetty Shure SM57 -mikrofonilla


• Komppikitarat: Epiphone SG (G-400; vasen kanava) & Fender Stratocaster (oikea kanava)
• Likkikitarat: Arvo Guitars 2-P90
• Soolokitara: Arvo 2-P90
• Kitararaidoissa käytetään ainoastaa Mooer SD75 -kombon omia efektejä
• Äänitetty Shure SM57 -mikrofonilla


Mooer SD75

378 €

Maahantuoja: Musamaailma



+ laaja soundivalikoima

+ helppo käyttää

+ sisärakennettu loopperi ja rumpukone

+ DI-lähtö kaiutinmallinnuksella

+ soundi

+ hinta


– rumpusoundien laatuSave


















Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑