Avainsana: Squier

Classic Guitars, part 1: Fender Stratocaster

The Fender Stratocaster, in production since 1954, is without doubt the world’s best-selling, most copied and most versatile classic electric guitar.

Traditionally the Stratocaster features a bolt-on (screwed on, actually) maple neck. The very ergonomically designed solid body has originally been made of alder or ash, but these days woods like poplar, basswood or agathis are also widely used.

The Strat’s versatility is due mostly to it being a three-pickup guitar. The five-way blade switch offers each of the guitar’s three pickups on their own, or combinations of bridge-plus-middle and neck-plus-middle for more hollow, glassy sounds. The list of Strat-users is sheer endless, with name players such as Buddy Holly, Jimi Hendrix, John Mayer, Dave Murray, Eric Clapton or Ritchie Blackmore. There don’t seem to be any stylistic boundaries for this guitar model.

From a beginner’s viewpoint the Stratocaster’s wide availability – in original versions, licensed copies and other ”permutations” – as well as its modular nature make for a pocket-friendly price.

But there are also a couple of catches for the rookie guitarist, stemming from the model’s vibrato bridge. Most Strats leave the factory set up with a slight tip-up of the bridge plate. This enables experienced guitarists to use the vibrato to pull notes up as well as push them down. But this type of ”floating” set-up makes tuning an arduous process, and almost impossible for the inexperienced beginner to accomplish.

I’d advise any budding guitarist to ask the shop assistant for a quick change of set-up, before parting with their money. This should be a fast and (most likely) free-of-charge part of every instrument retailer’s service. Have them adjust the bridge so it lies flat on the body, and ask them to readjust the string action (string height) accordingly. This will make tuning noticeably easier.

Some players also complain, that a Stratocaster’s volume control is too close to the picking hand, leading to accidental changes in volume mid-song. On the other hand, others think the position of the volume control is perfect – horses for courses.

If you plan on using the Strat mostly for playing hard and heavy music, you might want to consider one of the models factory-equipped with one or more humbuckers.

1

Klassikkokitarat, osa 3: Fender Telecaster

Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.

Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.

Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.

Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.

Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.

Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.

Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.

Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.

Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.

Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.

On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.

Save

3

Berka testaa, osa 1: Squier Vintage Modified Precision Bass TB

Berka testaa -sarjassa esittelen soittimia ja laitteita, jotka eivät ylitä Riffi-lehden uutiskynnystä.

Fenderin ensimmäinen uusintapainos vanhasta mallista ilmestyi jo vuonna 1968. Silloin CBS/Fender kaivoi esiin ensimmäisten Precision-bassojen speksit ja toi uusinnan markkinoille nimellä Fender Telecaster Bass.

Telecaster-bassolla oli pieni lapa, kulmikas runko ilman viisteitä ja yksikelainen, Telecaster-kitaran tallamikkiä muistuttava mikrofoni.

Koska Telecaster-basso ei ollut suuri myyntimenestys, koki malli perusteellisen uudistuksen jo vuonna 1972. Pääero ensimmäisen ja toisen version välillä on uudistetun mallin isokokoinen humbucker kaulan lähellä. Mikrofoni oli humbuckerin keksijän, Seth Loverin, käsialaa.

Juuri tämän basson saa (vuodesta 2007) Fenderin edulliselta Squier-tytäryhtiöltä: Squier Vintage Modified Precision Bass TB.

Squier Precision TB on hyvin uskollinen esikuvalleen, mutta eroja ja nykyaikaisia parannuksiakin löytyy:

TB:n vaahterakaula on kiinnitetty tiukasti perinteisellä ruuviliitoksella, jossa käytetään neljä ruuvia. Alkuperäisversiolla oli CBS/Fenderin myöhemmin epäluuloja herättänyt Tilt-Neck-liitos.

Kaulan ohut mattalakkaus näyttää ehkä hieman aneemiselta, mutta tuntuu paljon ”nopeammalta” kuin vanhan paksu polyesterikerros. Soittotuntuma on myös nykyaikaistettu loivemmalla otelaudan radiuksella ja paksuilla nauhoilla.

Runko on veistetty lehmuksesta, mutta sekä etu- että takapuoli ovat saaneet ylleen näyttävät saarnivanerit, jotka antavat mallille sen oikean 1970-luvun ulkonäön. Kolmivärinen liukuväritys on kaunis ja asiallisesti viimeistelty. Mukavuudestakin on huolehdittu Squierissa – Precision TB:n rungossa on etuosassa viiste käsivarsille.

Metalliosat ovat perinteen mukaisia: kookkaat, vintage-tyyliset avoimet virittimet, jotka tuntuvat asialliselta, sekä 1951-tyylinen Fender-talla kahdella messinki-tallapaloilla. Intonaation säätö ei ehkä ole ihan samaa luokkaa kuin nykybassoissa, mutta kielitys läpi rungon pitää huolta hyvästä sustainesta.

Elektroniikka on passivista – kookas kaulahumbucker, volume- ja tone-säädin, siinä kaikki.

Squier Vintage Modified Precision TB:n soundi on iso, mehukas ja varsin leveä, muttei koskaan tukkoinen. Pitkä mensuuri sekä vaahterakaula pitävät huolen siitä, että soinnin selkeys säilyy myös kaulahumbuckerilla. Ja jos kaipaa oikeaa syväbassoa, tone-säädin hoitaa asian hetkessä.

Squierin TB on mielestäni loistava basso blues-, reggae- tai r&b-bändin basistille.

1

Klassikkokitarat, osa 1: Fender Stratocaster

Vuonna 1954 ilmestynyt Fender Stratocaster on epäilemätön maailman myydyin, kopioiduin ja monipuolisin kaikista klassikkomalleista.

Perinteisesti Stratolla on vaahterasta veistetty kaula, joka on kiinnitetty lankkurunkoon ruuvaamalla. Hyvin ergonominen runko on vintage-versioissa saarnista tai lepästä, mutta myös poppeli-, agathis- tai lehmusrungot ovat hyvin yleisiä.

Stratocasterin monipuolisuus johtuu pitkälti sen kolmesta mikrofonista, joista saa viisipykäläisellä kytkimellä esiin monta eri soundeja. Buddy Hollysta Jimi Hendrixiin, John Mayerista Dave Murrayhin ja Eric Claptonista Ritchie Blackmoreen – käyttäjien kaarti ja genrien kirjo on loputon.

Aloittelijan näkökulmasta Strato-tyyliset soittimet tekee houkkuttelevaksi niiden yleisyys ja modulaarisuus, jonka ansiosta sekä lisenssipelit että kopiot ovat hinnoiltaan hyvin edullisia ja kitarat helposti kustomoittavissa.

Mutta kitaristinoviisille Strato ei ole täysin ongelmaton valinta, etenkin vibratallansa takia. Strato-tyylisten kitaroiden vibrato on usein säädetty niin, että kampea voi vetää sekä ylös että työntää alas. Tällainen ”kelluva” säätö vaikeuttaa kitaran virittimistä sen verran, että aloittelija voi helposti tuskaantua.

Kannattaa heti pyytää, että soitinliikkeen myyjä säätää tallan niin, että sen aluslevy makaa tukevasti rungon päällä. Tällainen toimenpide hoituu nopeasti ilman lisäkustannuksia ja säästää harmailta hiuksilta.

Joidenkin soittajien mielestä kitaramallin volume-säädin on myös turhan lähellä plektrakättä, jonka takia volyymin voi joskus vahingossa säätää kesken biisin mykäksi. Toisten mielestä taas säädin on oikein kätevässä paikassa – makuasioita siis.

Jos haluaa soittaa rankempaa metallia kannattaa ehkä harkita humbucker(e)illa varustettu versio, joka on suoraan paketista vedettynä valmis moshaukseen.

2

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑