Juttuja kitaroista ja bassoista
Heinäkuun alussa ilmestyy Rockwayn blogissa kuuden edullisten teräskielisten testi.
Mukana ovat Cort AD810-OP, Noir (by Baton Rouge) N1, Stagg SW201CS, Takamine GN10NS, Tanglewood TW28-CLN ja Yamaha FG800M.
Rockwayn blogi löytyy osoitteesta blogi.rockway.fi
Kiirassoitin – jo nimestä selviää, että kyse ei ole iskelmäsoittimista!
Simo Iiskola on tikkakoskelainen kitaranrakentaja ja rumpujen tekijä. Kiirassoittimen ydinmallisto – ytimekäs Katras-sarja – on suunniteltu metallikitaristin tarpeet mielessä pitäen, ilman kompromissejä tai anteeksipyyntöjä.
Saimme tilaisuuden testata kahta Kiiras Katras -mallia – S-tyylistä Ahtia ja V-tyylistä Ukonkirvestä (hinnat alk. 1,495 €).
****
Kiiraksen Ahti on sulavalinjainen metallimiehen työkalu, jonka ulkomuodoista on löydettävissä vaikutteita sekä Fender Stratosta, että Burns Bisonista.
Katras-kitaroiden runkojen pintaan on tehty koivun kaarnaa muistuttavia uria. Tahallisesti haalistuneen näköiseksi tehty mattaviimeistely tuo kitaraan viikinkitunnelmaa.
Testissä käyneen Ahdin runko on veistetty kolmesta palasta leppää.
Kaikissa Kiiras Katras -soittimissa on kolmiosainen runko, jossa on leveä keskiosa ja kaksi kapeampaa reunapalaa.
Kiiras Ukonkirves on Iiskolan versio Flying V -kitarasta.
Testatulla Ukonkirveellä on saarnirunko.
Molemmissa kitaroissa on mukavuusviiste rungon takapuolella.
Kiiras Katras -soittimissa on viisiosaiset kaulat vaahterasta ja wengestä. Kaulaliitoksessa käytetään puuruuvien sijasta pultteja.
Pääsyä ylänauhoihille on helpotettu sulavalla liitoskohdalla.
Simo Iiskola käyttää kitaroissaan huippulaadukkaita Gotoh-osia (black chrome -viimeistelyllä), kuten testatuistakin yksilöistä löytyviä Gotoh SG381 -virityskoneistoja.
Myös Floyd Rose -tyylinen talla on Gotohin valikoimasta (GE1996-T).
Wengeotelautaan on asennettu 24 tuhtia jumbo-nauhaa.
Vibratallalla varustetut Katrakset tulevat tavallisesti 16-tuumaisella otelaudan radiuksella, kun taas stoptail-versioissa on yhdistelmäradius (compound radius).
Kiiras-kitaroiden metalligenreä suosiva linja jatkuu myös mikrofonien osalta.
Ahti on varustettu kahdella passivisella humbuckerilla – kaulamikkinä toimii Seymour Duncanin Sentient, kun taas tallamikrofoniksi on valittu Nazgûl.
Ukonkirves tulee mainiosti toimeen Nazgûl-tallahumbuckerillaan.
Erikoisvalmisteiset mikrofonikehykset, sekä kytkin- ja jakkilevyt ovat ruostumatonta terästä, ja niissäkin toistuu kitaroiden tuohiteema.
Ahti-mallissa on kolmiasentoinen kytkin (kaulamikki, mykistys [!], tallamikki), kummallekin mikrofonille oma volume-säädin ja yhteinen master tone.
Ukonkirveessä on master volume- ja tone-säätimet.
Elektroniikkalokerot juotostöineen ovat erinomaisen siistejä. Elektroniikka on suojattu ulkoisia häiriöitä vastaan grafiittimaalilla ja metallifoliolla vuoratulla puukannella.
****
Vaikka kyseinen soitin näyttää mystiseltä, vanhalta puulankulta, Kiiras Ahdin soittotuntuma on juuri sellainen kuin mitä odottaisi huippulaadukkaalta custom-kitaralta – tämä on erittäin sulava ja hyvässä tasapainossa oleva sähkökitara.
Kaulaprofiili on laakea C, mutta kaula on riittävän tuhti tukeakseen otekättä myös pitkien soittosessioiden ajan. Kitaran nauhatyö on erinomaista, vaikka Ahdissa nauhojen päät eivät näytäkään yhtä sulavalta kuin esimerkiksi Ruokankaan soittimissa. Tärkeämpää kuin ulkonäkö on kuitenkin se, että nauhat (ja nauhojen päät) tuntuvat erittäin nopeilta ja kitkattomilta.
Testissä käynyt Ahti oli säädetty C-vireeseen. Soittotuntuma oli uskomattoman sulava, nopea ja tarkka, ja myös floikka toimi kuin unelma.
Seymour Duncanin Sentient ja Nazgûl -humbuckerit lukeutuvat firman tehokkaimpiin ja aggressiivisimpiin passiivimikkeihin. Säälimättömästä lähtötehostaan huolimatta molemmista humbuckereista löytyy yllättävän musikaalinen ja täyteläinen diskantti. Kyllä, nämä mikit pakottavat vahvistimen etuasteen äärirajoille, mutta soundi ei ole tympeä tai yksitoikkoinen.
Tässä on kaksi perussoundit esittelevää klippiä, jotka äänitin Blackstar HT-1R -putkikomboa käyttäen:
Moderni metalli ei ole oma leipälajini, joten käännyin genreen enemmän perehtyneen puoleen. Vanhin poikani Miloš Berka sävelsi ja soitti demobiisin. Kitararaidat on äänitetty Atomic Amps AmpliFire -mallintajan kautta, käyttäen Tube Screamerilla boostattua Friedman BE-mallinnusta, Zilla Fatboy 2×12 -impulssivasteen läpi ajettuna:
Kiiraksen Ukonkirves on fantastinen V-tyylinen kitara metalligenren soolokitaristeille.
Istuminen ei tietenkään ole sallittua, kun soittaa tämäntyypistä kitaraa. Tätä kitaraa soitetaan seisten ja mielellään tukkaa heiluttaen!
Kuten Ahti-mallissa, myös Ukonkirveessä on ensiluokkainen soittotuntuma ja loistavat säädöt (nyt D-vireessä)!
Voi olla, että kuvittelen (tai ehkä se johtuu korkeammasta vireestä), mutta minusta tuntuu, että saarnirunkoinen Ukonkirves kuulostaa aavistuksen verran kirkkaammalta kuin leppärunkoinen Ahti:
Miloš äänitti myös tämän demobiisin Atomic Amps AmpliFirellä, samoja asetuksia käyttäen:
****
Olen varma, että joillekuille Kiiras Katras -soittimien visuaalinen konsepti on liian väkevä. Nämä ovat makuasioita, ja kyseisille henkilöille löytyy varmasti mieleinen kitara maailman laajasta valikoimasta mustia, kiiltäväksi lakattuja kitaroita.
Minusta on kuitenkin selvää, että Kiiraksen Ahti- ja Ukonkirves-malleissa ulkonäkö on vain osa loistavaa kokonaisuutta. Molemmat ovat erinomaisia, käsintehtyä sähkökitaroita, jotka tarjoavat juuri oikeat ominaisuudet nykyaikaiselle metallikitaristille.
Simo Iiskolan Kiirassoitin tarjoaa runsaasti custom-vaihtoehtoja mikrofoneista ja elektroniikasta erilaisiin viritinlavan muotoihin, joiden avulla voi luoda oman unelmakitaransa.
****
Kiiras Instruments Ahti + Ukonkirves
Hinnat alk. 1,495 € (kitaralaukku kuuluu hintaan)
Lisätiedot: Kiirassoitin
Demobiisin tekijä: Miloš Berka.
Plussat:
+ suomalainen käsityö
+ runsaasti custom-ominaisuuksia
+ työnjälki
+ soitettavuus
+ viimeistely
+ soundi
Monille Mayson Guitars ei ole tuttu nimi.
Olen melko varma, että tilanne tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa. Mayson on kiinalainen kitarabrändi, joka pyrkii kehittämään omat ratkaisunsa designin ja valmistusmenetelmien suhteen, pelkän kopionnin sijasta. Maysonin pääsuunnittelija on Alex Wang, jonka käsialaa ovat firman monet rakenteelliset ja tuotantoteknilliset parannukset. Tavoitteena on rakentaa laadukkaita teräskielisiä kitaroita muusikkoystävälliseen hintaan.
Mayson Guitarsin merkittävimmät innovaatiot koskevat firman patentoitua kaulan ruuviliitosta, kansien rimoituksia, sekä hieman syvempien kaikukoppien käyttämistä lämpimämmän soundin tuottamiseksi.
Kitarablogi sai Maysonin suomalaiselta maahantuojalta, NordSoundilta, Mayson M3/OCE -kitaran testiin.
****
Mayson M3/OCE (558 €; topattu pussi kuuluu hintaan) kuuluu valmistajan Luthier-sarjaan. Kyseisessä mallissa on Mayson Marquis -kokoinen koppa (vastaa Grand Auditorium -mallia) soololovella, sekä aktiivinen mikkijärjestelmä.
M3/OCE on hyvin tyylikäs ja näyttävä soitin, jossa on kokopuinen ovangkol -kansi, sekä vaneripohja ja -rimat samasta kauniista puusta. Ovangkol on ruusupuun kaukainen sukulainen (ei uhanalainen) Afrikasta.
Maysonin kaula on veistetty mahongista, ja sen otelautaan on käytetty intialaista palisanteria. Nauhojen profiili on perinteisen kapea.
Mayson kayttää kitaroissaan omavalmisteisia, avoimia viritinkoneistoja.
Virittimet on upotettu lavan puuhun, mikä estää hyvin tehokkaasti kaiken ei-toivotun liikkumisen sivusuunnassa.
Sekä satulaan, että kompensoituun tallaluuhun on M3/OCE:ssa käytetty aitoa naudanluuta.
Testisoittimeen on asennettu Maysonin oma MPC-6 Purecoustics mikrofonijärjestelmä.
Järjestelmän etuaste tarjoaa kolme säädintä – volume, basso ja diskantti.
Testikitaran ainoa pieni pistevähennys tulee sen irrallisesta paristopussista. Pussia paikallaan pitävä tarranauha oli irronnut kaulablokin vierestä, minkä vuoksi paristo roikkui ainoastaan johtimien varassa kitaran kopassa.
M3/OCE:ssä on tyylikäs rosetti ja puusta tehty reunalistoitus.
Laadukas kirkas viimeistely tuo ovangkolin kauniit syykuviot esiin.
****
Kyllä, kyllä, myönnän sen avoimesti:
Olen kauniiden puiden suuri ystävä, eikä Mayson M3 jätä tässä suhteessa todellakaan toivomisen varaa.
Kaunis ulkonäkö on M3/OCE:ssä kuitenkin vain osa erittäin toimivaa kokonaisuutta. Kitaran soitettavuus on erinomaisella tasolla, mistä on kiittäminen laadukasta nauhatyötä ja kaulan mukavaa D-profiilia.
Parasta tässä Maysonissa on mielestäni kuitenkin kitaran soundi. Testikitara soi täyteläisesti, mutta tarkasti, ja se tarjoaa aimon annoksen tuoreutta ja helinää diskantissa. M3/OCE:n sointia voisi kuvailla jopa flyygelimäiseksi.
Maysonin piezomikitys ja sen MPC-6 Purecoustics -etuaste toimivat moiteettomasti. Helppokäyttöisestä järjestelmästä saa hyvinkin käyttökelpoisen piezotulkinnan kitaran akustisesta soundista.
Tässä lyhyt näppäilypätkä, jonka äänitin AKG C3000 -mikrofonilla:
…ja sama näyte kitaran omalla mikrofonijärjestelmällä taltioituna:
Hieman plektrasoittoa AKG:lla nauhoitettuna:
…ja sama pätkä Purecoustics-järjestelmän kautta:
Demobiisi koostuu kolmesta stereoraidasta, joiden taltiointiin on käytetty kahta C3000-mikrofonia:
****
Minun mielestäni Mayson M3/OCE on todella hieno teräskielinen akustinen toimivalla piezoelektroniikalla, hyvinkin reiluun hintaan. Ovangkol -kopan ansiosta kitara näyttää yhtä kauniilta kuin se soi.
Se on siis kaikin puolin kokeilemisen arvoinen peli.
****
Mayson M3/OCE
558 € (topattu pussi kuuluu hintaan)
Maahantuoja: NordSound
Plussat:
+ erittäin kaunis ovangkol-koppa
+ työnjälki
+ soitettavuus
+ akustinen soundi
+ mikitetty soundi
Miinukset:
– pariston vaihtaminen hieman työlästä
Ukulele on pienikokoinen nelikielinen kielisoitin kitaraperheestä. Musiikkiistorian kirjoissa sanotaan, että havaijilainen ukulele kehittyi nykymuotoon 1800-luvun loppupuolella espanjalaisista ja portugalilaisista ”matkakitaroista”. Lähteestä ja näkökulmasta riippuen, soittimet saapuivat Havaijille joko Etelä-Amerikan kautta (vihuela) tai suoraan europpalaisten maahanmuuttajien mukana (machete tai braguinha).
1900-luvun alussa Yhdysvalloissa kasvoi kiinnostus Havaijin-saaria ja havaijilaista kulttuuria kohtaan. Vuonna 1915 alkoi erilaisten näyttelyjen ja kiertävien musiikkiryhmien kautta USAssa suoranainen Havaijibuumi. Etenkin ukulelellä vaikutti olevan erityisen suurta viehätysvoimaa ja soittimen kysyntä kasvoi räjähdysmäisesti.
Jostakin syystä ukulelen suosio ei loppunut muutaman vuoden jälkeen, vaan pikkuinen soitin teki onnistuneen hyppäyksen hula-hula soittimesta varhaisen jazzin ja vaudeville-viihteen soittimeksi.
Vasta 1960-luvun beat-, rock-, blues- ja folk-aallot veivät lopulta ukulelelta sen pitkän suosion.
Nyt näyttää kuitenkin siitä, että ukulele on tekemässä suuren comebackin. Aktiivisoittajia on tulossa koko ajan lisää. Myös monissa kouluissa oppilaiden ensisoitin on yhä useammin nokkahuilun sijaan ukulele.
Alkuperäisestä sopraanoukulelesta kasvoi ajan myötä kokonainen soitinperhe. Sopraanon lisäksi yleisesti käytössä ovat konsertti- ja tenoriukulelet. Pikkuinen sopranino- tai tasku-ukulele on tarkoitettu lähinnä hauskaksi kuriositeetiksi. Baritoniukulele taas eroaa muista perinteisistä ukuleleista virityksen suhteen, sillä sillä on C-virityksen (g1-c1-e1-a1) sijaan sama viritys kuin kitaran neljällä ylimmällä kielellä.
Komppisoittajat suosivat yleensä perinteistä ”korkeaa” C-viritystä – myös tenoriukuleleissa – kun taas monesti melodiaa soittavat soittajat suosivat tenoreissa usein ”matalaa” C-viritystä (g-c1-e1-a1), jossa g-kieli on soittimen matalin kieli. Jotkut taas pitävät sopraanoukulelejään vanhassa (alkuperäisessä) D-virityksessä (a1-d1-fis1-h1).
Perinteisten kokojen lisäksi on markkinoilla vielä bassoukuleleja, joilla on paksujen kumimaisten kieltensä ansiosta sama viritys kuin bassokitaralla, sekä guitalele (tai guitarlele), joka on tenorikokoinen pikkukitara A-virityksellä.
Ukulelen perusrakenne on hyvin kitaramainen – soittimessa on kaula, nauhallinen otelauta, sekä ontto kaikukoppa.
Vintage-tyylisissä sopraanoissa on usein vain 12 nauhaa, mutta isommissa malleissa voi olla jopa 18 nauhaa.
Kitaratyylisen muodon lisäksi on myös tällaisia nk. ananasmallisia soittimia (ns. pineapple uke), joilla on hieman erilainen ääni.
Joissakin malleissa voi olla muotoon prässätty kaareva pohja, niin kuin kuvan taaemmassa soittimessa.
1900-luvun alussa kaikissa ukuleleissa käytettiin virittämiseen esim. monen jousisoittimen tavoin yksinkertaisia puutappeja, joissa puiden kitka piti kielet vireessä (kuvassa: ruskeat virittimet).
1920-luvulla ns. patenttivirittimet astuivat mukaan kuvaan. Myöskään näiden metallisten viritystappien sisällä ei ollut varsinaista koneistoa hammasratoineen, vaan nekin toimivat viritystapin, metalliprikkojen ja -jousien välisellä (säädettävällä) kitkalla.
Moderneissa soittimissa käytetään yleensä joko avoimia tai suljettuja kitaratyylisiä virittimiä.
Nykyisin markkinoilla olevissa ukuleleissä voi olla joko perinteinen talla, jossa tavallinen solmu pitää kielet paikoillaan, …
… tai sitten klassiselta kitaralta lainattu, hieman monimutkaisempi ratkaisu.
