
Voit lukea testin TÄÄLLÄ.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog
Juttuja kitaroista ja bassoista

Voit lukea testin TÄÄLLÄ.

To many the Glam Rock genre was born with the release of T. Rex’ eponymous album in December 1970, as well as with the band’s two standalone singles ”Ride A White Swan” (10/1970) and ”Hot Love” (02/1971). The album ”Electric Warrior” (released in September ’71) – and especially its huge hit single ”Get It On (Bang A Gong)” – then shot the band into the stratosphere.
Marc Bolan’s idiosyncratic vocal delivery, charged with unveiled eroticism, was an important ingredient in the band’s success, but for many the real magic happened in the T. Rex guitar sound. Probably the most important ingredient in Bolan’s tone was a rather rare British fuzz box, called the John Hornby Skewes Shatterbox. Even though the Shatterbox was a two-in-one box that added a switchable treble booster to the fuzz, Marc Bolan tended to rely on the fuzz effect only, while using a Dallas Rangemaster for boosting purposes.
Fans of the T. Rex guitar sound were facing a dilemma; Rangemaster copies aren’t that hard to come by, but Shatterbox Fuzz copies are almost impossible to find. That is, until now…

The brand-new Bluetone Rattlebox Fuzz (220, – €) is a slightly modernised version of the original 1960s Shatterbox.
Bluetone’s Rattlebox contains a sensibly updated version of the Shatterbox’ original fuzz circuit. The Rattlebox is extremely easy to use, because it sports only two controls – Swell (the gain control) and Fuzz (the volume).

The Bluetone Rattlebox’ circuit is designed around three silicon transistors. The built-quality is top notch, without resorting to any point-to-point-voodoo. This effect runs on any Boss-type nine-volt power supply.
****
What does the Bluetone Rattlebox offer you that you cannot get from other fuzz pedal?
Compare to a silicon Fuzz Face, for example, the Rattlebox sounds much fatter, and its bite is situated in a slightly lower frequency range.
Speaking of which: Fuzz Faces – and similar designs – are usually used with the gain turned up full or almost full. Then you use you guitar’s volume control to find your personal sweet spot.
This ”pedal to the metal” approach doesn’t work that well, when applied to the Bluetone Rattlebox. There are two reasons for this:
For one, Bluetone’s new fuzz reacts very interactively to the pickup feeding the signal to the pedal, and, secondly, the ”wrong” choice of Swell setting will make the pedal gate rather easily, sometimes even sounding like a broken guitar cable.
The Rattlebox is best approached by carefully going over the settings across the whole range of the Swell control to find the best spots to achieve the desired sound with your guitar.
In this example I recorded a silicon Fuzz Face clone (first half) and the Bluetone Rattlebox (second half) with the controls turned full up on both pedals. With these settings the Rattlebox leaves clearly audible gating artefacts with the guitar’s (SG Junior copy) own volume turned down.
****
You can get beautiful and creamy rhythm sounds from the Bluetone Rattlebox, as the demo song proves. The lead guitar’s strong gating, on the other hand, is used here deliberately to accentuate each note’s start and finish.

Monien mielestä Glam Rock -genren lähtölaukaus oli T. Rex -bändin vuoden 1970 joulukuussa ilmestynyt albumi ”T. Rex”, sekä yhtiön singlet ”Ride A White Swan” (10/1970) ja ”Hot Love” (02/1971). Syyskuussa 1971 ilmestynyt albumi ”Electric Warrior” – ja etenkin sen sinkku ”Get It On (Bang A Gong)” – lähetti T. Rexiä sitten lopullisesti rakettimaiseen nousuun.
Marc Bolanin omintakeisen, eroottisesti latautuneen laulutyylin lisäksi, T. Rexin menestys perustui pitkälti Bolanin rouheaan kitarasoundiin. Tämän kitarasoundin tärkeä ainesosa oli melko harvinainen brittiläinen John Hornby Skewes Shatterbox Fuzz -pedaali. Vaikka Shatterboxissa oli fuzzin lisäksi vielä treble booster -osio, Bolan käytti mieluummin pelkästään Shatterboxin fuzz-osiota, jonka jälkeen hän ajoi signaalinsa vielä erillisen Dallas Rangemasterin kautta vahvistimeen.
T. Rex -fanien ongelma on pitkään ollut että, vaikka Rangemasterin kopioita on suhteellisen laajasti saatavilla, Shatterbox Fuzzin uusia versioita on ollut tähän mennessä erittäin hankala löytää.

Upouusi Bluetone Rattlebox Fuzz (220, – €) on nykyaikaistettu versio 60-luvun Shatterboxista.
Bluetone Rattleboxista löytyy pieteetillä päivitetty versio esikuvan fuzz-osiosta. Rattlebox on erittäin helppoa käyttää, kun laitteesta löytyy vain Swell- (gain) ja Fuzz-säätimet (volume).

Bluetone Rattleboxin fuzz-piiri on toteutettu kolmella piitransistorilla (engl.: silicon). Toteutus ja työnjälki on kauttaltaan ensiluokkaisen siisti. Rattlebox toimii ainoastaan ulkoisella yhdeksän voltin virtalähteellä.
****
Mitä erikoista Bluetone Rattlebox sitten tarjoaa muihin, enemmän tunnetuihin fuzz-laatikoihin nähden?
Esimerkiksi pii-Fuzz Faceen verrattuna Rattlebox tarjoaa runsaasti enemmän bassoa, ja sen purevuutta löytyy hieman matalammasta keskirekisteristä.
Fuzz Face -tyyliset fuzzit käytetään usein näin, että gainia laitetaan täysille (tai lähes täysille), minkä jälkeen käytetään kitaran volume-säädintä ns. sweet spotin hakemiseen.
Tämä ”nupit kaakkoon” -tyylinen lähestymistapa ei toimi kovin hyvin Rattleboxin kanssa kahdesta syystä:
Ensinnäkin tämä Bluetone-fuzz reagoi hyvin interaktiivisesti eri kitaroiden mikrofoneihin, ja toiseksi ”huonosti” asetettu Swell-arvo johtaa suhteellisen rankkaan geittaukseen, joka voi ääritapauksessa jopa kuulostaa rikkinäiseltä lähtöjakilta.
Rattleboxia kannattaa siis käyttää enemmän niin, että etsii rauhassa eri kitaroiden kanssa ne pisteet Swell-säätimen koko kaaresta, jossa soundi on omasta mielestä paras mahdollinen.
Tässä yksi soundiesimerkki Fuzz Face -kloonista (ensimmäinen puolisko) ja Bluetone Rattleboxista (toinen puolisko), jossa molempien pedaalien säätimet on avattu täysin. Näillä säädöillä ei pysty soittamaan SG Junior -tyylisellä kitaralla hiljaisia fraaseja, ilman Rattleboxin geittaamista.
****
Demobiisi kuitenkin todistaa, että oikeilla Swell-säädöillä löytyy Bluetone Rattleboxista myös herkullisia mietoja särösoundeja. Soolokitara taas käyttää pedaalin geittaamista tehokeinona, jolla alleviivataan jokaisen nuotin alku ja loppu.
The electric bass guitar – and especially a sunburst 1970 Fender Jazz Bass – was my first musical love. My father Jaroslav was the drummer of a professional show band in Germany, and as a child I was lucky to make the occasional trip to rehearsals, recording studios and some afternoon gigs with him. I loved the music, the instruments and the microphones, but most of all I loved to look at the bass player’s (Pavel) Fender Jazz with its huge chrome covers.
I took the roundabout way to becoming a bassist myself, first playing the violin, then the guitar, then the double bass and the piano. In 1985 I bought my first bass guitar – a Japanese Jazz Bass-copy, and I never looked back. That bass is still my go-to instrument.

Over time Tokai Japan instruments have become legendary in their own right. Tokai managed to offer the type of vintage-inspired instruments that guitarists and bassists in the 1970s were craving for, but couldn’t find from US manufacturers. To this day Tokai stands for top quality at a musician-friendly price.
****

You could call the fretless Tokai TJB-55 FL (1.238,– €) Tokai’s unofficial Jaco Pastorius ”signature model” judging by its looks.

The fretted Tokai TJB-55 (999,– €) we received for this review is finished in a gorgeous metallic finish, called ocean turquoise metallic, which sits somewhere between green and silver.
The basic ingredients in both TJB-55 versions are high quality, traditional choices. True to their 1960s designation, both instruments feature alder bodies paired with maple necks.

The ribcage chamfer is very deep and soft.
In contrast to vintage basses both necks here sport a thin satin finish. This is a welcome nod to most modern bass players, who prefer matte finishes to the glossy necks from way back, which are often described as a bit sticky.


The machine heads on the TJB-55s are Gotohs which manage to retain a vintage look, while being smaller and lighter than original Klusons, Fenders or Schallers on vintage basses.

The regular Tokai TJB-55 sports 20 medium-sized frets in its beautiful rosewood fingerboard. The fretwork is top notch.

The fretless TJB-55 FL features fret lines made from maple; a welcome addition, especially for the occasional fretless player.
On forums – where else – you repeatedly find claims that rosewood might be too soft a wood for a fretless bass and roundwound bass strings. I own a well-loved and much-played 1976 Fender Precision Fretless, which – despite some light grooves in the ‘board – still plays fine.

Gotoh’s well-made version of an early-Seventies Fender bridge fits the bill on both the TJB-55 and the TJB-55 FL.

The legendary status of Jazz Basses is founded on two things – their great ergonomic properties, and their juicy yet transparent single-coil pickups.
Both Tokais come with a pair of the company’s own, excellent JB-Vintage Mark III pickups that promise vintage-style tones. The bridge pickup is reverse wound/reverse polarity to the neck unit, so the combination of both pickups is humbucking.

The quality of the electronic parts and the neatness of the wiring is a sight for sore eyes. Tokai even goes as far as equipping the pickups with period-correct (early-Sixties) wires with waxed cloth insulation.

A high-quality gig bag comes supplied with both models. Inside the side pocket of the TJB-55 FL’s bag you will find a three-ply white pickguard, should you prefer that look.
****

I don’t know how Tokai does it, but it has managed – once again – to imbue both basses with heaps of that proverbial “vintage mojo”, even though we’re looking at brand-new instruments here. The combination of top notch parts, along with the company’s proven track record, seems to make for a fantastic mix in both TJB-55s.
These two Tokais offer the best of all the great features of an early-Sixties Jazz Bass. The workmanship on both TJB-55s is second to none, the playability is very comfortable, and the sounds deliver big time. If you’re looking for some top-drawer “Jazz action”, you should definitely try one of these basses out.

****

Sähköbasso – ja etenkin sunburst-värinen vuoden 1970 Fender Jazz Bass – oli elämäni ensimmäinen rakkaus. Isäni Jaroslav oli ammattirumpali saksalaisessa showbändissä, ja sain lapsena olla välillä mukana harjoituksissa, studioissa ja joissakin iltapäiväkeikoilla. Rakastin musiikkia, soittimia, mikrofoneja – mutta pääasiallinen katseenvangitseja minulle oli orkesterin basistin Pavelin Jazz-basso.
Kävin kiertotietä pitkin basistiksi; olin ensin viulisti, sitten kitaristi ja vielä kontrabasisti, mutta ensimmäinen kunnon soitin, jonka hankin omilla rahoillani vuonna 1985 oli japanilainen Jazz-basson kopio. Tämä satojen keikkojen basso on yhä minun lempisoitin.

Japanilaisista Tokai-soittimista on tullut ajan myötä legendaarisia. 1970-luvun lopussa Tokai tarjosi juuri sellaisia laadukkaita, vintage-tyylisiä sähkökitaroita ja -bassoja, joita soittajat halusivat, mutta joita ei silloin saatu Yhdysvalloista. Mutta myös nykyään japanilaiset Tokai-soittimet tarjoavat muusikoille laadukasta vintagea soittajalle ystävällisellä hintalapulla.
****

Nauhaton Tokai TJB-55 FL (1.238,– €) on kuin Tokain epävirallinen ”nimikkomalli” Jaco Pastoriukselle, legendaariselle nauhattoman Jazz-basson soittajalle.

Tämän testin nauhallinen Tokai TJB-55 (999,– €) on viimeistelty upealla metallivärillä – ocean turquoise metallic – joka on sinertevän hopea.
Molemmissa TJB-55-versioissa perusainekset ovat hyvin laadukkaita. Kuuskytluvulle uskollisesti bassojen rungot ovat leppää, kun taas ruuvikaulat veistetään kovasta vaahterasta.

Rungon mukavuusviiste on hyvin syvä ja mukava.
Kaulan viimeistely poikkea hieman vintage-reseptistä, sillä kumpikin basso tarjoaa ohuen mattapinnan muusikon otekädelle. Useat nykybasistit pitävät 1950-70-lukujen kiiltävän viimeistelyn liian ”tahmealta”, minkä vuoksi Tokai-bassojen satiinipintainen matta on hyvä valinta.


TJB-55-bassojen virittimet tulevat Gotoh:n mallistosta, ja ne yhdistävät onnistuneesti vintage-Schallereiden ulkonäköä hieman pienemmällä painolla. Lopputulos on entistäkin parempi balanssi.

Tokai TJB-55:n ruusupuiseen otelautaan on istutettu 20 medium-kokoista nauhaa. Nauhatyö on ensiluokkaista.

Tokai TJB-55 FL:n otelautaan taas on asennettu vaahteralinjat, jotka helpottavat – etenkin aloittelevan – fretless-basistin osumatarkkuutta.
Jotkut väittävät, että nauhatomaan bassoon ei sovi ruusupuuta, koska tämä puulaji olisi muka liian pehmeä nykyaikaiselle roundwound-kielille. Oma nauhaton bassoni on kuitenkin paljon soitettu vuoden 1976 Fender Precision Fretless, ja vaikka sen ruusupuuotelaudassa on pieniä uria, se ei haittaa menoa – ainakaan vielä – lainkaan.

Laadukas versio 1970-luvun Fender-tallasta istuu luonnollisesti erittäin hyvin vintage-tyliseen TJB-55 ja TJB-55 FL:ään.

Loistavan erogonomian lisäksi yksikelaisten mikrofonien maukas sointi seisoo Jazz-basson suosion keskipisteessä.
Molemmpiin Tokai-bassoihin on asennettu firman kuuluisia JB-Vintage Mark III -mikrofoneja, jotka lupaavat autenttisia 1960-luvun Jazz Bass -soundeja. Tokain mikit toimivat yhdessä käytettyinä humbuckerin tapaan hurinattomasti.

Tokai menee jopa niin pitkään, että mikrofonien johdot ovat 1960-luvun alussa käytetty malli, jossa eristys on hoidettu vahalla kyllästetyllä kangaskudoksella.

Laadukas keikkapussi kuuluu Tokai TJB-55 -bassoissa hintaan. TJB-55 FL:n mukaan tulee myös kolmikerroksinen valkoinen pleksi, jota voi asentaa itse, jos basson ”alaston” ulkonäkö ei jostain syystä miellytä.
****

En tiedä miten Tokai Japan sen tekee, mutta sekä TJB-55:ssä että TJB-55 FL:ssä on runsaasti sitä kuuluisa ”vintage-mojoa”, vaikka kyseessä on upouudet sähköbassot. Ilmeisesti näissä soittimissa kaikki laadukkaat osat ja firman pitkä kokemus vintage-kopioissa yhdistyvät suvereenisti laadukkaan lopputulokseen.
Jazz-bassojen parhaat ominaisuudet ja niiden klassisimmat soundit on onnistettu ikäänkuin tislaamaan näihin huippubassoihin. Tokain toteutus on kauttaaltaan laadukas, sekä bassojen soundit ja soitettavuus ensiluokkaista. Kannattaa siis ehdottomasti tutustua Tokai TJB-55 -bassoihin, jos on kiinnostunut pro-laadun Jazz-bassoista.

****

Juttu on luettavissa TÄÄLLÄ.
Testissä on kolme epätavallisista puista tehtyä tenoriukulelea:
• Ohana TK-50WG:ssä kansi on kokopuista seetriä ja rungon sivut ja pohja on tehty pajusta
• Ortegan RUNAB-TE on kokonaan tehty bambusta
• Tanglewood Tiare TWT19 -mallissa runko on raidallista eebenpuuta

Meidän superlatiivisessa nykymaailmassa on vaikea yliarvioida Shuren klassikkomikkien todellista vaikutusta, silloin kun ne ilmestyivät audiomiesten työkalupakkeihin 1930-60-luvuilla. Shuren SM57 ja SM58 näkyvät edelleen laajassa käytössä maailman lavoilla ja studioissa.
Shure-tuotteiden alkuperäinen myyntivaltti oli, että firman hyvänsoundiset mikrofonit kestivät mukisematta kovaakin käyttöä. Vuodesta 1939 Shuren mikkeillä on vahvistettu lukemattomia keikkoja, luentoja ja lähetyksiä. Ja matka jatkuu edelleen…
Katsotaan tässä jutussa hieman Shure-klassikoiden historiaa – mukana ovat mallit 55SH Series II, 545SD Unidyne III, 565SD Unisphere I, SM57, sekä SM58.
****

1930-luvun puolivälissä ääniteknikot olivat jo tulleet siihen johtopäätökseen, että pallokuvioiset mikrofonit eivät olleet parhaita työkaluja live-äänen vahvistamiseen, niiden suuren feedback-riskin takia. Ratkaisukin tähän ongelmaan oli jo löydetty – se oli suunnattu mikrofoni (engl. unidirectional microphone) eli se, mitä nykyään tunnemme herttakuvioisena mikrofonina (engl. cardioid mic).
Suunnattu mikrofoni poimii äänen edestä ja hylkää suurimman osan sivuilta ja takaa tulevasta äänestä. Herttakuvio saavutetaan kontrolloidulla vaihevirheellä. 1930-luvun puolivälissä ainoat mikrofonit, jotka tarjosivat herttakuvion, olivat joko herkät ja kalliit kondensaattorimikrofonit (kahden membraanin kapselilla) tai isot ja kömpelöt kahdella kapselilla varustetut dynaamiset mallit (joissa usein yhdistetiin pallokuvioinen tavallinen dynaaminen kapseli, sekä nauhamikkiosio jolla oli suuntakuviona kahdeksikko).

Kaikkein tärkein läpimurto, joka teki Shuren ikonista Model 55 -mikkiä mahdolliseksi, oli Ben Bauerin Unidyne-kapseli. Liikkuvalla kelalla toimiva Unidyne-kapseli onnistuu hylkäämään takaa tulevat äänet kapselin monimutkaisen äänikanava-järjestelmän avulla, joka johtaa takaa tulevat äänet useiden eri reittien kautta membraanille, mikä puolestaan johtaa kontrolloituun vaihevirheen. Vaihevirheen ansiosta mikrofonin takaa tulvat signaalit putoavat mikrofonin vahvistetusta signaalista pois.
Shuren suunnitteluryhmä myös onnistui keksimään 55-mallille hyvin tukevan ja (siihen aikaan) kompaktin metallirungon, valmiiksi sisäänrakennetulla kääntevällä adapterilla.
Alkuperäinen Shure Model 55 (tunnetaan nykyään nimellä ”Fat Boy” sen suuremman, pyöreän kotelon vuoksi) oli se, mitä äänimiehet olivat odottaneet. Tässä oli kompakti mikrofoni, joka mahdollisti signaalin voimakasta vahvistusta vain pienellä feedback-vaaralla. Lisäksi 55:n soundi oli laadukas, ja mikrofoni itse hyvin tukevasti toteutettu.

Vuonna 1951 Shure 55 sai päivitetyn kapselin (Unidyne II), sekä vielä kompaktimman rungon (Shure 55SH; SH = small housing).

Mikin nykyinen versio – Shure 55SH Series II – ilmestyi 1980-luvun lopussa. Kapseli oli jälleen päivitetty (Unidyne III) ja samalla kapselin ripustusta on parannettu. Mikronissa on nytkin edellisen version päälle/pois-kytkin.

Koska 55SH oli se mikrofoni, jolla nuori Elvis nähtiin usein, tätä ikonista Shure-mallia kutsutaan edelleen laajalti ”Elvis-mikrofoniksi”.
Vaikka Shure 55SH Series II nähdään nykyään usein pelkkänä rekvisiittana filmeissä, musiikkivideoissa ja mainoksissa – etenkin jos halutaan välittää tiettyä vanhan ajan hohtoa – on tämä malli edelleen validi valinta livekäyttöön.
Kapselin sijoituksesta suuren metallikotelon sisällä johtuu 55SH:n hieman keskivoittoinen klangi (jos vertaa nykymikkeihin). Malli on myös hieman herkempi puhallusäänille ja koville konsonanteille (p, t, k), mikä on otettavaa huomioon laulajan mikrofonitekniikassa.
****
1950-luvun lopulla tyylit, musiikin genret ja tekniikka olivat kaikki edenneet, ja ääniteknikot alkoivat pyytää entistä pienempiä mikrofoneja.


Ernie Seeler -niminen Shuren insinööri sai aikaansa aikamoisen jättipotin kehittämällä kaikkien aikojen ensimmäisen kädellä pidettävän dynaamisen mikin, johon laulettiin (tai puhuttiin) sen edestä (engl. end-firing).

Tätä vuonna 1959 esiteltyä uutta mallia kutsuttiin nimellä Shure 545SD. 545SD sisälsi useita parannuksia, joista tärkein oli pneumaattisesti asennettu Unidyne III -kapseli.

Kapselin pneumaattinen iskunvaimennus vähensi käsittelyääniä huomattavasti ja teki mikrofonin pitämisestä kädessä realistisen vaihtoehdon ensimmäistä kertaa mikrofonien historiassa.

Shuren 545SD:ssä voi vaihtaa matalasta impedanssista korkeaan, koska 50-luvun lopussa (ja 60-luvun alussa) oli vielä runsaasti korkeaimpedanssisia äänilaitteita. Nykyään enimmäkseen Blues-harpun soittajat käyttävät high-Z-asetusta mikrofonin liittämiseen suoraan kitaravahvistimeen.

Ernie Seeler kehitti myös nerokkaan magneettisen päälle/pois-kytkimen, joka ei poksahda tai rätisee käytössä, ja joka voidaan myös haluttaessa lukita ”päällä”-asentoon.
Vaikka Shure 545SD nähdään nykyään enemmän instrumenttimikrofonina, se oli aikoinaan myös erittäin suosittu valinta laulajien keskuudessa. Esimerkiksi Beach Boys -yhtiön Brian Wilson valitsi usein studiossa 545SD:n laulumikrofoniksi ”Pet Sounds-” ja ”Smiley Smile” -sessioiden aikana.
****

Ernie Seeler vei asioita vielä hieman pidemmälle seuraavalla luomuksellaan – Shure 565SD Unisphere I.

Shure 565SD perustuu 545SD:hen, mutta se lisää malliin tukevan pallomaisen tuulisuojan. Sisäänrakennettua pop-filtteriä on erittäin helppo vaihtaa, jos se vaurioituu vakavasti.

Sen lisäksi, että pallofiltteri suodattaa onnistuneesti puhallusäänet ja konsonantit 565SD:n signaalista, se johtaa myös hieman erilaiseen taajuusvasteeseen verrattuna 545SD:hen.

565SD:n suuri suosio on tehty mallin ulkomuodosta jonkinlaista kultastandardia laulumikrofoniksi. Sen legendaarinen asema johtuu osittain myös siitä, että se valittiin ainoaksi mikrofonimalliksi alkuperäisessä Woodstock-festarissa. Shure 565SD oli myös Freddie Mercuryn suosikki live-mikrofoni (”Eeeeeeeee-jo!”).
****

Syy siihen, miksi Shuren SM57 esiteltiin niin pian 545SD:n jälkeen, löytyy television suosiosta 1960-luvulla.

TV-studiot rakastivat 545SD:n ääntä ja kompaktia kokoa, mutta he eivät pitäneet Shure-mallin kiiltävistä, heijastavista pinnoista, jotka tekivät valaisemisesta vaikeaa.

Shure SM57 -malli (”SM” tarkoittaa ”studiomikrofonia”) ratkaisi nämä ongelmat tarjoamalla mikrofonin, jonka muoto on sama kuin 545SD:ssä, mutta joka on nyt päällystetty heijastamattomalla, mattapintaisella ja tummanharmaalla viimeistelyllä. Samaan aikaan Seeler ja hänen tiiminsä poistivat myös kaksoisimpedanssiominaisuuden – joka oli tarpeeton ammattimaisessa TV-studiossa – ja on/off-kytkimen, jota ei haluttu TV-studiossa. He myös hienosäätivät osan kapselin teknisistä yksityiskohdista.

Vaikka Shure SM57:ää mainostetaan instrumenttimikrofonina, se toimii myös erittäin hyvin laulumikrofonina. Hyviä esimerkkejä ovat lukemattomat Status Quon ja Motörheadin live-esitykset, sekä SM57:n käyttö laulumikrofonina Peter Gabrielin klassikkoalbuminsa ”So” äänityksissä.
****

Shure SM58 on 565SD-mallille sama kuin SM57 on 545SD:lle – hieman parannettu, uudempi versio, joka on tehty erityisesti TV-studion valaistukseen.

SM58:n rungossa on sama tummanharmaa mattapinta, joka löytyy myös SM57:stä.

Pallomuotoista pop-filtteriäkin on uudistettu entistäkin tukevammaksi, ja sen pinnoite on heijastamaton.

Shuren SM58 on kenties maailman tunnetuin laulumikki ikinä, joka löytyy lähes kaikista konserttipaikoista.
****
Olen tehnyt muutaman videon, josta saa käsityksen siitä, miltä nämä klassikkomikrofonit kuulostavat.

In this world of ever-heightening hyperbole, it is hard to overstate the impact Shure’s classic dynamic microphone models had when they first came out in the Thirties, Forties, Fifties and Sixties of the last century. This impact can still be felt today – the Shure SM57 and SM58 models are continuing to be ubiquitous on stages and in studios all over the globe.
What Shure managed to do then – and continues to do to this day – was to come up with sturdy, yet good sounding mics that put the proverbial show on the road in 1939. And the show still goes on…
Let’s take a look at the history and the features of Shure’s bonafide classics – the 55SH Series II, the 545SD Unidyne III, the 565SD Unisphere I, the SM57, and the SM58.
****

By the mid-1930s sound engineers had already come to the conclusion that omnidirectional microphones weren’t really the best tools for live sound applications, due to the high risk of feedback from the PA system. The solution to this problem had also been found already – the unidirectional microphone, or what we now know as the cardioid mic.
The cardioid mic picks up sound from its front, while rejecting most of the sound coming in from the sides and the back. The cardioid pattern is achieved by controlled phase cancellation. In the mid-1930s the only microphones offering a cardioid pickup pattern were either delicate and expensive condenser microphones (with two wafer-thin diaphragms) or cumbersome twin-capsule dynamic models (often combining an omnidirectional moving-coil dynamic with a figure-8 ribbon capsule).

The all-important breakthrough that made Shure’s iconic Model 55 possible was Ben Bauer’s development of the Unidyne-capsule. The moving-coil Unidyne-capsule manages to reject sound from the back by an elaborate system of air vents in the cartridge that lead to the sound from the back travelling to the diaphragm in several different ways, which in turn results in controlled phase cancellation.
Shure’s R & D team also managed to come up with a – for that time – extremely compact and very sturdy cast metal housing with a built-in swivel adapter.
The original Shure Model 55 (today known as the ”Fat Boy” for its larger, rounded housing) was what sound engineers had waited for. Here was a compact mic that gave you superior gain-before-feedback coupled with a very decent sound quality in a sturdy, roadworthy package.

In 1951 the Shure 55 was overhauled with an improved Unidyne II capsule and a smaller housing (55SH).

The current model – the Shure 55SH Series II – was introduced in the late 1980s, and features an updated cartridge (the Unidyne III) and an improved shock-mount for the capsule. It kept the on/off-switch from its predecessor.

Due to the fact that the 55SH was the mic that the young Elvis was often seen with, this iconic Shure is still widely called the ”Elvis mic”.
The Shure 55SH Series II still does have a place as a ”working mic”, besides being used in movies, commercials and music videos, whenever the makers try to delve into vintage chic and panache.
Due to the placement of the cartridge inside the large metal housing the 55SH’s sound is a little bit more mid-centred than more modern dynamic vocal mics. It can also be a tad more sensitive to wind noise and plosives, which has to be taken into account during the placement and use of the microphone.
****
By the late 1950s times, styles, musical genres and technology had all moved on, and sound technicians started to ask for even smaller microphones.


A Shure engineer by the name of Ernie Seeler hit the proverbial jackpot by developing the first-ever handheld, end-firing, unidirectional moving-coil microphone.

This new model – introduced in 1959 – was called the Shure 545SD. The 545SD encompassed a whole number of improvements, the most important one being the pneumatically mounted Unidyne III capsule.

The pneumatic shock-mount reduces handling noise drastically, and it made holding the microphone in your hand a realistic option for the first time.

The Shure 545SD is a dual-impedance mic, because back in the late-50s/early-60s there was still plenty of high-impedance audio equipment around. These days it’s mostly Blues harp players, who use the high-Z setting to connect the mic to a guitar amplifier.

Ernie Seeler also came up with an ingenious magnetic on/off-switch that doesn’t pop or crackle in use, and that can also be locked in the ”on” position if desired.
Although the Shure 545SD is seen more as an instrument microphone these days, it was also a very popular choice for singers back in the day. The Beach Boys’ Brian Wilson often chose a 545SD in the studio for his lead vocals during the ”Pet Sounds” and ”Smiley Smile” era.
****

Ernie Seeler took things a little bit further with his next design – the Shure 565SD Unisphere I.

The Shure 565SD is based on the 545SD, but adds a sturdy spheric windshield to the design. The built-in pop filter is very easy to replace, should it become seriously damaged.

In addition to improving the 565SD’s resistance to plosives and wind noise, the ball grille also leads to a slightly different frequency response, when compared to the 545SD.

The success of the 565SD has meant that its look has become the gold standard for handheld vocal microphones. Its legendary status is due to the fact that it was chosen as the only microphone model at the original Woodstock Festival. The Shure 565SD was also Freddie Mercury’s preferred live mic (”Aaayeee-oh!”).
****

The reason Shure followed up the 545SD with the SM57 so quickly can be found in the popularity of TV in the 1960s.

TV studios loved the sound and compact size of the 545SD, but they disliked the shiny, reflective surfaces of the Shure model, that made lighting a chore.

The Shure SM57 (the ”SM” stands for ”studio mic”) addressed these issues, by providing a mic with the same slim shape as the 545SD, but now clad in a non-reflective, matte dark gray finish. While they were at it, Seeler and his team also did away with the dual-impedance feature – that was unnecessary in the professional TV studio – and with the on/off-switch – that was unwanted in the TV studio. They also fine-tuned the capsule’s detailed specifications.

Again, although the Shure SM57 is touted as an instrument microphone, it also performs very well as a vocal mic. Good examples are many live shows of Status Quo and Motörhead, as well as Peter Gabriel’s use of the SM57 for vocals during the recording of his classic album ”So”.
****

The Shure SM58 is to the 565SD what the SM57 is to the 545SD – a slightly redesigned, newer version, made especially for use under TV studio lighting.

The SM58’s body sports the same dark gray matte finish also found on the SM57.

The ball grille has been redesigned to be even sturdier. Its finish is a non-reflective light gray.

The Shure SM58 is a true million-seller that has stood the test of time. This model can be found in most venues all over the globe.
****
I’ve prepared a few videos to give you an idea of how these five classics perform.

Tech 21 NYC tunnetaan erinomaisista analogisista SansAmp-vahvistin- ja kaiutinsimulaatioistaan, jotka ovat tehneet kitaran (tai basson) soittamisen ilman fyysistä vahvistinta mahdolliseksi kauan ennen digitaalisten mallintajien tai impulssivastetekniikan tuloa. Tech 21:n huippukompaktien Fly Rig -multiefektien valikoima perustuu yhtiön SansAmp-teknologiaan, ja ne tarjoaa keikkailevalle muusikolle koko signaaliketjun, joka mahtuu kätevästi gigbägin sivutaskuun.
Tech 21:n uusi Character Plus -sarja lähestyy hyvin samanlaista teemaa hieman eri näkökulmasta. Jokainen neljästä Character Plus -pedaalista (369 €, kpl) tarjoaa kitaristille ajattoman, klassisen vahvistimen ja lattiaefektin yhdistelmän. Character-nuppi, josta nämä pedaalit ovat saaneet nimensä, antaa sinun mennä portaattomasti valitun vahvistimen useiden eri versioiden läpi, ja uutuuspedaalien kaksikanavainen olemus helpottaa esimerkiksi komppi- ja soolosoundin säätämistä etukäteen.
EQ-osio on jaettu kunkin pedaalin molempien kanavien kesken, mikä saattaa näyttää paperilla hieman rajoittavalta, mutta osoittautui melko ongelmattomaksi tosielämässä.
Character Plus -sarjassa on perinteiset jakit signaalin tuloa ja lähtöä varten, jos haluat käyttää efektin fyysisen vahvistimen edessä. Balansoidulla XLR-ulostulolla taas voi lähettää SansAmp-signaalin eteenpäin audiointerfacelle tai mikserille.

****

Tech 21 Screaming Blonde on sarjan Fender-vaikutteinen tapaus. Kummankin kanavan Character-säädin pyyhkäisee läpi erilaisia Fender-tyylisiä soundeja – Tweedistä Blackfaceen – ja säätimellä on myös vaikutusta kanavan gain-rakenteeseen.
Scream-kytkin aktivoi Tube Screamer -tyylisen overdrive-särön, joka on optimoitu toimimaan saumattomasti Screaming Blonden vahvistinkanavien kanssa, minkä ansiosta tämä poljin on loistava valinta kaikkeen tanssibändistä Texas- tai Chicago-bluesiin.

****

Tech 21 Mop Top Liverpool viittaa nimessään Beatlesiin, ja sekä nimi että timanttikangaskuvioinen grafiikka taas viittaavat Vox-tyyliseen SansAmp-piiriin. Toisin kuin muissa Character Plus -pedaaleissa, Mop Top Liverpoolista löytyy kaksi hieman erisoundista kanavaa. Tämä tarkoittaa, että pedaali mahdollistaa minkä tahansa tyypillisen AC30-äänen – Shadowsista aina Rory Gallagheriin tai Queeniin – varsinkin kun ylimääräinen Boost-osio on itse asiassa myös kaksi boosteria yhdessä pakkauksessa.
Vastapäivään kello 12 alkaen Boost-säädin lisää soundin runsaasti keskialuetta, kun taas myötäpäivään se lisää diskanttia signaaliin. Pari taajuudenvaihtopainiketta tekee Liverpool Mop Topista vielä entistäkin monipuolisemman.

****

Tech 21 Fuzzy Brit vie asiat selvästi klassiseen Hendrix-soundin suuntaan, koska se sisältää kaksi Marshall-tyylistä kanavaa ja niiden lisäksi Fuzzface-tyylisen särön.
Character-säädin tarjoaa myös tässä joukon erilaisia, mutta yhtä klassisia versioita Marshall-murinasta ”Beanosta” aina ”Ladylandiin” ja 1970-luvun Metaliin.
Fuzz-piiri perustuu silikoni-Fuzzfaceen, mutta lisämausteena toimii tässä Tone-säätö, jonka avulla voit kesyttää liian terävää diskanttia.

****

Tech 21 English Muffy vie asiat tiukasti 1970-luvun rock-alueelle, sillä pedaali tarjoaa klassinen Hiwatt-stäkin ja Big Muff Pi -särön yhdistelmä. Vaikka tämä pedaali on selkeästi suunnattu David Gilmour -faneille, se sopii erittäin hyvin mm. Who-tyylisen menoon.
Character-control vie sinut puhtaista soundeista (kello 7–10) rapeisiin rock-sävyihin (kello 11:stä ylöspäin). Korkeimmissa Character-asetuksissa mukaan kuvaan astuu vielä keskialueen boosteri.
Eri Big Muff -vuosikerrat voivat erota soundissa melkoisesti toisistaan, mutta Tech 21:n versio kuulostaa ainakin hyvin muhkealta ja kermaiselta.

****
Demokappaleena Tech 21 English Muffylle soitin lyhyen instrumentaaliversion Whon klassikkokappaleesta ”Won’t Get Fooled Again”:
****
Tässä on minun versioni Paul McCartneyn raga-vaikutteisesta kitarasoolosta Beatlesin kappaleessa ”Taxman”:
****
Valitsin shuffle-bluesin Screaming Blonden soundin demokappaleeseen:
****
Tässä on lyhyt instrumentaaliversio kappaleesta ”All Along The Watchtower” Jimi Hendrixin tyyliin:
****
Vietettyään jonkin aikaa tämän Tech 21:n SansAmp Character Plus -sarjan kvartetin kanssa, minusta tuntuu, että näiden polkimien pääjuttu on, kuinka hämmästyttävän hyvin ne toimivat. Saat erittäin käyttökelpoiset soundit käytännössä suoraan kädenkäänteessä. Character Plus -pedaalit eivät aseta käytännössä mitään esteitä soundin kuulemisen pään sisällä ja tämän soundin ”nauhalle” vangitsemisen välillä. Muutama pieni nuppien säätö ja olet valmis äänittämään.
Toki, jos haluat kokeilla erilaisia mikrofonityyppejä ja niiden sijoittelua, voit tehdä sen fyysisen vahvistimen tai digitaalisen mallinnusplugarin avulla, mutta aina on olemassa vaara, että saatat menettää ”luovan kipinän” ennen kuin kaikki on laitettu valmiiksi.
Tech 21 SansAmp Character Plus -sarjassa on kyse sujuvuudesta ja helppoudesta, erinomaisesta soundista tinkimättä.