• fully programmable digital amp head
• Frank Gambale’s signature presets
• fully-featured amp, cabinet and microphone modelling
• wide range of digital effects
• stereo power amp section (2 x 150 W @ 8 ohm; 2 x 250 W @ 4 ohm)
****
Demo Track
• two clean rhythm guitars – Fender Telecaster (left channel) & Kasuga ES-335 copy (right channel)
• two auto-wah/filter rhythm guitars – Fender Stratocaster (left) & Gibson Melody Maker SG (right)
• lead guitar – Gibson Melody Maker SG
• all guitar tracks recorded direct using Frank Gambale presets (no added effects) via the Multiamp’s balanced XLR-output
Tällä kertaa Kitarablogi pääsi testaamaan kahta kiinalaisen Farida Guitarsin valmistamaa teräskielistä kitaraa:
Farida M-2 on pienikoppainen parlour-kitara, kun taas Farida B-10E edustaa firman näkemystä mikitetystä Gibson-tyylisestä dreadnought-mallista.
****
Parlour-kitaraksi (tai parloriksi) kutsutaan nykyään yleensä kaikkia sellaisia teräskielisiä akustisia, joiden koppakoko on pienempi kuin Martin Guitarsin OM- tai 000-kitaroissa. Vaikka parlour-mallien suosio on kasvanut selvästi viime vuosina, on edelleen suhteellisen hankalaa löytää edullisia tai keskihintaisia lajinsa edustajia.
Farida Guitars M-2 (465 €) tarjoaa kaikki parlourille tyypilliset ominaisuudet, kuten lyhyen mensuurin (62,8 cm/24,7 tuumaa), kaulaliitoksen 12. nauhan kohdalla, sekä avoimen viritinlavan.
M-2:n kokopuinen kansi on kaunista punaseetriä, kun taas kitaran sivut ja pohja veistetään mahongista.
Kaula on liitetty runkoon liimaamalla.
Parlour-mallin avoimet virittimet toimivat moitteettomasti.
Sekä Faridan satula että M-2:n kompensoitu tallaluu ovat Tusq-tyylisestä keinotekoisesta luusta.
Faridan käyttämä nauhamateriaali on suhteellisen kapea ja keskikorkea.
M-2:n ruusupuuotelaudalla on kaunis punertava sävy.
Kokonaan mattaviimeistelty parlour-malli on erittäin siististi rakennettu akustinen soitin.
****
Farida B-10E (425 €) on firman varsin edullinen näkemys Gibson-tyylisestä slope shoulder (tai round shoulder) dreadnought-mallista. Ero Martin-tyyliseen dreadnoughtiin löytyy – nimen mukaisesti – Gibson-tyylisen kitaran kaikukopan pyöreistä hartioista, joilla on jopa pieni vaikutus soundiin.
B-10E:n kokopuinen kuusikansi on viimeistelty kiiltävällä sunburst-värityksellä.
Myös mahongista tehty kaikukoppa on kiiltäväksi lakattu, kun taas mahonkikaulassa on mattaviimeistely.
Ainakin omasta mielestäni Faridan ruusupuuviilulla koristeltu viritinlapa näyttää kauniilta.
B-10E:hen on asennettu varsin laadukkaita Schaller-tyylisiä virittimiä.
Myös Faridan dreadnought-mallissa yläsatula ja kompensoitu tallaluu ovat kovasta, itsevoitelevasta muoviseoksesta.
B-10E-malliin on asennettu laadukas Fishman Sonicore-piezomikrofoni, sekä Isys T -etuvahvistin.
Etuvahvistimesta löytyy volume-säätimen lisäksi vaihekääntäjä (feedback-ulinaa vastaan), Contour-niminen esi-EQ, sekä digitaalinen viritysmittari.
Mikkijärjestelmän lähtöjakki on yhdistetty kitaran hihnatappiin, ja helppokäyttöinen paristolokero löytyy sen vierestä.
B-10:n nauhatyö vaikuttaa (omassa hintaluokassa) varsin laadukkaalta.
****
Monille parlour-snobeille – ja heitä on olemassa – ainoa oikea kaulaprofiili tälle kitaratyypille on melko leveä ja suhteellisen massiivinen V-poikkileikkaus. Totta, tällainen ”veneprofiili” on eittämättä autenttinen, mutta monelle nykypäivän soittajalle kuitenkin vieras ja hankala.
Farida Guitarsin M-2 on onneksi tehty nykysoittajia varten, ja sillä on erittäin mukavantuntuinen, suhteellisen matala D-kaula.
Mukavuudesta puhuen: M-2 on erittäin kevyt ja kompakti kitara, jota on todella helppo pitää sylissä. Pienen kokonsa ansiosta tällainen parlour-kitara on oiva valinta – Folk-musiikin ystäville lisäksi – myös nuorille ja naisille.
Farida M-2 -kitaran soundi on parlour-kokoiselle teräskieliselle hyvin tyypillinen. Bassorekisteri on hyvin tiukka ja kevyt, keskirekisteriä leimaa tietynlainen laatikkomaisuus, ja avoin diskantti on hyvässä tasapainossa sen kanssa.
M-2:ssa on ihanteellinen soundi sormisoittoon, koska parlour-kokoisessa kitarassa vivahteikas keskialue ei jää bassorekisterin jalkoihin:
Pieni koppa ei tarkoita pientä soundia, ja pikku-Farida toimii myös plektrasoitossa todella hyvin. M-2-mallia on myös helppo äänittää:
Demobiisissä soitetaan komppiosuudet molemmilla testikitaroilla. Farida M-2 kuluu vasemmalta, ja B-10E oikealta kanavalta:
****
Farida B-10E tarjoaa sekin mielestäni todella paljon soittamisen iloa hyvin kohtuulliseen hintaan.
Dreadnought-mallin kaula on hieman pyöreämpi tapaus, ja kutsuisin tätä kaulaprofiilia ovaaliksi C:ksi.
Tässä Faridassa riittää dreadnoughtille ominaista potkua, Gibson-mensuurin tuoman lämmön kanssa höystettynä.
B-10E:n koppakoko tuo mukanaan lisää voimaa sekä basso- että diskanttialueille.
Sormisoitossa bassonuotit ovat muhkeammat ja diskanteissa löytyy enemmän helinää:
Myös plektrasoitossa dreadnoughtin ”laajakulmasoundi” nousee mukavasti esiin:
Fishmanin Isys T -mikkijärjestelmä kuulostaa perusterveeltä, ja se toimii live-olosuhteissa moitteettomasti. Piezosoundi on aina kompromissi, mutta Isys T:n kanssa tullaan hyvin toimeen. Demopätkissä ensimmäinen fraasi on ilman Contour-EQ:ta, kun taas toisessa esi-EQ on laitettu päälle:
Demobiisissä soitetaan komppiosuudet molemmilla testikitaroilla. Farida M-2 kuluu vasemmalta, ja B-10E oikealta kanavalta:
****
Tämän testin perusteella täytyy todeta, että Faridan soittimissa on erittäin hyvä hinta-laatu-suhde. Sekä M-2 että B-10E ovat kauniita kitaroita, joita on mukavia soittaa, ja joilla on erittäin terveitä soundeja.
Tähän mennessä kaikki Bluetone-mallit olivat puhtaasti kokonaan custom-periaatteella rakennettuja pelejä.
Se tarkoittaa, että firman sivustolta löytyy useita valmiita konfiguraatioita – ikään kuin à la carte -ruokalista – joista asiakas valitse hänelle sopivamman kustomoinnin lähtökohdaksi. Ja näitä lisäoptioita löytyy runsaasti – oman vahvistimen tarkoista sisäisistä ominaisuuksista kotelon viimeistelyyn ja säädinpaneelin fonttiin.
Tällainen valinnan runsaus tarkoittaa, että Bluetone custom-vahvistimen teko lähtee aina ns. tyhjästä pöydästä – sopivan kokoisesta metallikotelosta ja tyhjästä lasikuituisesta reikälevystä.
Reikälevystä tehdään ns. eyelet board lisäämällä oikeisiin kohteisiin popniittejä, joihin elektroniikan komponentit ja tarvittavat johdot juotetaan käsin kiinni (= point-to-point-rakenne).
Tämä on hyvin monimutkainen ja aikaa vievä prosessi, mikä näkyy luonnollisesti valmiin tuotteen hinnassa. Point-to-point-tekotapa kuitenkin antaa Bluetonen asiakkaille kustomoinnissa käytännössä vapaat kädet.
Bluetonen johtokaksikko – Harry Kneckt ja Matti Vauhkonen – on hiljattain päättänyt laittaa firman custom-vahvistimien rinnalle uuden sarjan, joka tulee tarjoamaan muutamia ”valmiita” vahvistinmalleja, joille on tarjolla vain hyvin rajattu määrä valittavia lisäoptioita.
Uutuusmalleissa voi virtaviivaistaa kokoonpanoprosessia käyttämällä elektroniikan alustana ns. hybridilevyä.
Bluetonen hybridilevyt ovat lasikuituisia, ja erittäin laadukkaita ja kestäviä, eikä niitä voi verrata massatuotannossa käytettäviin, heppoisiin piirilevyihin. Jokaisen komponentin paikka on tarkoin merkattu, ja monet osien välisistä ”johdotuksista” on hybridilevyssä jo valmiiksi olemassa. Uutuusvahvistimien putket ja muuntimet asennetaan kuitenkin edelleen tukevasti vahvarin metallikoteloon, eikä piirilevylle (niin kuin monissa halpavahvistimissa).
Muu valmistus tapahtuu uusissa malleissa ihan samalla tavalla kuin Bluetonen custom-peleissä – komponentit lisätään käsin (ylhäältä) hybridilevylle ja ne juotetaan käsin paikoilleen. Hybridilevyn ansiosta vahvistin valmistuu vain huomattavasti nopeammin ja helpommin, mikä tullaan näkemään myös hintaerona hybridilevy- ja point-to-point-mallien välillä.
Kätevän kokoisen, yksikanavaisen boutique-kombon inspiraationa on toiminut Fender ”Blackface” Princeton Reverb (versio AA1164), mutta Bluetone-vahvistimessa on niin monta parannusta, ettei Black Princen tapauksessa voi edes puhua kopiosta.
Viininpunaisella tolexilla päällystetyn perusversion lisäksi tarjotaan Black Prince -kombo (lisämaksua vastaan) myös aidolla tweed-kankaalla tai öljytyllä (täyspuisella) mahonkikotelolla.
Tykkään itse kovasti Bluetonen hyvin asiallisen näköisestä etupaneelista, jossa jokainen säädin ja kytkin on selkeästi merkitty. Hektisissä live-tilanteissa selkeä etupaneeli voi olla kullan arvoinen.
Bluetone Black Prince Reverb tarjoaa singlecoil- ja humbucker-kitaroille omat tulojakit (High ja Low). EQ-osasto tarjoaa kolme säädettävää kaistaa, sekä lisäksi Bright-kytkimen, josta saa tarvittaessa vielä enemmän eloisuutta preesensalueelle.
Vaikka kyse on melko kompaktista putkikombosta, löytyy Black Prince Reverbistä sekä aito, putkivahvistettu jousikaiku, että putkitremolo.
Bluetone käyttää vahvistimissaan aina PPIMV-kytkennällä (post phase-inverter master volume) toimivia master volume -säätimiä, koska tällä tavalla toteutettu master volume vaikuttaa vähiten vahvistimen soundiin.
Black Prince -kombon takaseinä on Fender-tyylisesti avoin.
Takapaneelista löytyy lähtöjä lisäkaiuttimille, sekä liitin kombon mukaan tulevalle jalkakytkimelle.
Tällainen on näky, kun takaseinä on irrotettu Bluetone-kombosta.
Black Prince Reverb on täysputkikone ja putkivarustus on seuraavanlainen (oikealta vasempaan):
Ensimmäinen 12AX7 on kombon etuasteputki. Kaiun send ja return toimivat yhden 12AT7- ja yhden 12AX7-putken varassa. Viimeinen 12AX7 hoitaa sekä vahvarin vaiheenkääntämistä että tremolo-efektin tuotantoa.
Black Prince lähtee Bluetonen pajalta kahdella 6V6GT-pääteputkella, jotka tuottavat noin 20 wattia lähtötehoa. Tätä komboa pystyy myös käyttämään – biasoinnin jälkeen – kahdella 6L6GC-putkella, jolloin lähtöteho nousee lähelle 30 wattia.
Tämän kombon lyhyt jousikaikutankki tulee MOD:n valikoimasta.
Bluetone on valinnut Warehouse Guitar Speakersin Retro 10 -kaiuttimen uutuuskomboonsa, vaikka tämä on ihan erilainen kaiutin kuin vanhoissa Fendereissä käytetty Jensen.
Valinta oli kuitenkin tietoinen ja monien kokeilujen tulos:
Tehonkestoltaan ehkä hieman ”ylimitoitettu” WGS Retro varmistaa, että Black Prince Reverbin soundi pysyy mahdollisimman puhtaana ja dynaamisena. ”Britti-soundiin” viritetty luonne taas tekee Bluetone-kombon soundista tukevamman ja isomman.
****
Voi pojat, tästä soundista voi tulla riippuvainen! Ainakin minun tapauksessani vain muutaman soinnun soittaminen riitti herättämään ajatuksia pikalainan ottamisesta.
On hyvin vaikea kuvailla tarkoin, mitä se on, mutta juuri tällaiselta puhtaan sähkökitaran pitää soida! Soundi on puhdas ja dynaaminen, mutta ei koskaan kylmä tai kliininen. Kombon sointi on kuulas ja raikas, muttei ärsyttävän terävä. Bassokielet soivat tukevasti, mutta ne pysyvät kuitenkin selkeinä.
Lyhyen MOD-jousikaiun soundi on yllättävän monitahoinen ja tiheä, ja sitä on tarjolla hyvinkin runsaasti. Myös Black Prince Reverbin tremolo toimii esimerkillisesti – tarjolla on kaikenlaisia tremolomuotoja kevyestä ja hitaasta hyvin nopeaan ja rankkaan vatkaukseen.
Tässä pätkässä esitetään Telecasterilla Bluetone Black Prince Reverb -kombon kuivaa soundia, sekä kombon kaiku- ja tremolo-efektit:
Black Prince säilyttää myös mallikkaasti eri kitaroiden soundillisia eroja. Näissä kolmessa pätkissä soivat Fender Telecaster…
…Epiphone Casino…
…ja japanilainen 1970-luvun kopio Gibson ES-335 -mallista:
Kombon erittäin terve puhdas soundi toimii myös todella hyvin efektipedaalien kanssa. Demobiisissä on käytetty – Black Princen oman tremolon ja kaiun lisäksi – analogista chorus-pedaalia, sekä Tube Screamer -tyylinen säröpedaali.
Komppikitarana toimii Fender Stratocaster, kun taas soolo-osuudet on soitettu Hamer USA Studio Custom -kitaralla:
****
Bluetone Black Prince Reverb on mielestäni erittäin laadukas valinta koti- ja studiovahvistimeksi, sekä sellaisille keikoille, joissa ei tarvita lavalla suuria äänenvoimakkuuksia (tai joissa mikitys ja monitorointi toimii hyvin).
Black Prince Reverb on kätevän kokoinen boutique-luokan putkikombo loistavalla clean soundilla, täyteläisellä jousikaiulla ja tyylikkäällä tremolo-efektillä.
Vahvistinta ei ole pilattu lapsellisella putkivoodoolla tai sekavalla graafisella toteutuksella, vaan vankalla asialinjalla mennään – ja hyvä niin!
Tämä on käsintehty, kotimainen laatuvahvistin. Tämän valossa pidän Black Prince Reverbin hintaa jopa melko edullisena.
Olli Viitasaari on nuori soitinrakentaja, jolla on oma paja Järvenpäässä.
IKATA:sta valmistunut Viitasaari on kehittänyt – korjaus- ja customointihommien ohella – omaa sähkökitaramallia, joka oli jo esillä viime (ja tämän) vuoden Fuzz Show:ssa, sekä viime syksyn Turenki Tonefestillä.
Kitaran nimi on Viitasaari OM (OM = Offset Model, hinnat alk. 2.500 €; Hiscox-laukku kuuluu hintaan) ja se edustaa Ollin näkemystä huippulaadukkaasta ihanne-Jazzmasterista. Yleisö on ottanut uuden mallin hyvin vastaan, ja useampi Viitasaari OM on jo suomalaisten ja ruotsalaisten kitaristien aktiivikäytössä.
Kitarablogi haluaisi kiittää muusikko Juha Pöysää henkilökohtaisen kitaransa lainaamisesta tätä juttua varten!
****
Viitasaari OM -kitara lähtee liikkeelle tutuilla – ja hyväksi havaituilla – Fender-peruspalikoilla:
OM:n runko on veistetty lepästä, ja soittimen ruuvikaulaan taas käytetään vaahteraa. Otelauta on ruusupuuta.
Ensimmäinen ero vanhaan Fender-klassikkoon on uutuuskitaran hieman lyhyempi mensuuri. Viitasaari käyttää PRS-kitaroistakin tuttua 25 tuuman mensuuria, joka edustaa toimivaa välimaastoa Fender- ja Gibson-maailmojen välissä.
Koska Viitasaari Guitars on aito custom-paja, jää asiakkaille rutkasti valinnanvaraa, esimerkiksi viimeistelyn suhteen.
Juha Pöysän OM on viimeistelty kokonaan mattalakkauksella. Rungon ja viritinlavan väriksi on valittu erittäin kaunis, läpikuultava sininen. Olli Viitasaari tarjoaa kuitenkin myös kiiltäviä lakkauksia, sekä öljyviimeistelyt OM-mallin vaihtoehdoiksi.
Kitaran virittimiksi on valittu Gotoh HAP -koneistot, joiden tappien korkeutta pystyy säätämään vapaasti.
Leo Fenderin alkuperäistä Jazzmaster/Jaguar-vibratoa sekä rakastetaan että vihataan kitaristipiireissä. Vibraton todella pehmeää toimintaa arvostetaan, mutta alkuperäisen erillisen tallan toteutus saa oikeutetusti paljon kritiikkiä niskaan.
Pienten tallapalojen korkeussäätöruuvit löystyvät usein soiton aikana, mikä sotkee kitaran säädöt. Lisäksi kielten loiva kulma tallan yli aiheuttaa tallapalojen resonointia. Nykyaikaisten ohuiden kielten kanssa alkuperäisellä Jazzmaster-vibratolla tulee vielä lisää ongelmia – kielet hyppivät helposti ulos tallapalojen matalista urista (etenkin venytyksissä), ja joskus koko tallapala voi soiton aikana kääntyä yllättäen ylösalaisin.
Yhdysvaltalainen valmistaja Mastery on poistanut näitä ongelmia tehokkaasti omalla loistavalla Offset Bridge -tallalla, minkä vuoksi tämä systeemi onkin oiva valinta Viitasaari OM -malliin.
Soittimen loivempi otelautaradius (9,5 tuumaa) sekä vintagea korkeammat nauhat antavat OM:lle nykyaikaisen soittotuntuman.
Viitasaari-kitarassa käytetään kahta humbucker-kokoista P90-mikrofonia, jotka on kehitetty yhteistyössä Jarno Salon kanssa.
Näissä Viitasaari/Salo-mikrofoneissa on erikoisuutena tupla-coil-tap-ominaisuus, mikä tarkoittaa että mikrofonin kelasta voi käyttää kokonaisen kelan lisäksi kahta variaatiota, joissa käytetään vain osaa koko kelasta. Näistä kolmesta vaihtoehdoista voi valita sopivan kummallekin mikille kolmiasentoisilla liukukytkimillä.
OM-mallin kolmiasentoisen mikrofonikytkennän voi toteuttaa joko kiertokytkimellä tai (niin kuin tässä) vipukytkimellä.
Säätimet ovat master volume ja master tone. Lisäoptiona on myös saatavilla sisäistä fuzz-säröä, joka laitetaan päälle tone-säätimeen piilotetulla nostokytkimellä.
****
Testissä käynyt Viitasaari OM on kevyt, mukavantuntuinen ja helpposoittoinen peli.
Ero Viitasaaren ja liukuhihnakitaran välillä on hyvin selvä – jo valmiiksi ergonomiset ja sulavat offset-muodot muuttuvat käsintehdyssä kitarassa ylellisen pehmeäksi kokemukseksi. Soittimesta tulee kitaristin kehon luonnollinen jatke.
Työnjälki ja viimeistely on ensiluokkaista ja esimerkillistä. Soittotuntuma on 0105-kielisatsilla [sic!] tarkka, mutta kevyt.
Masteryn Offset-järjestelmää ei voi mielestäni kehua liikkaa! Juuri näin pehmeästi ja tarkasti homman olisi pitänyt toimia jo vuodessa 1958. Mastery-järjestelmä kestää mukisematta kovaakin kyytiä, ilman että kielet hyppäsivät paikasta toiseen, ja myös täysin ilman vireongelmia. Eikä ihmekään, että monet nimekkäät Jazzmaster- ja Jaguar-soittajat ovat jo vaihtaneet omissa soittimissa alkuperäisen tallan ja vibraton Mastery Offset -järjestelmään.
Viitasaari OM -mallin puhdas soundi on Fender-tyylisesti raikas. Soundi on erittäin laadukas versio klassisesta Jazzmaster-soundista, vaikka P90-mikrofonien lähtötaso onkin hieman korkeampi kuin Fender Jazzmaster -mikeissä. Viitasaari/Salo-mikit ovat myös tuntuvasti vähemmän herkkiä häiriöille kuin klassikkokitaran mikrofonit.
Coil-tap-asetuksilla saa täyden kelan soundin lisäksi kaksi hieman hiljaisempaa ja tummepaa vaihtoehtoa.
Tässä kaulamikrofonin kolme vaihtoehtoa:
Ja sama tallamikrofonilla:
P90-mikrofoneja sopivat tunnetusti myös erittäin hyvin särökäyttöön, ja Viitasaarestakin lähtevät rouheat ja hyvällä tavalla purevat Rock-soundit:
Viitasaari OM:n coil-tap-kytkimet mahdollistavat mielestäni juuri särösoundeissa sellaista rhythm/lead-lähestymistapaa, ilman että tarvitsee polkaista säröpedaalia päälle ja pois. Lyhyempi mikrofonikela antaa mukavasti hieman siistimmät ja vaimeammat soundit, ja soolo-osuuksia varten voi vaihtaa liukukytkimellä täydelle P90-mikille.
Tässä kaulamikrofonin kolme vaihtoehtoa:
Ja sama tallamikillä:
Demobiisin kitararaidat on äänitetty T-Rex Replicator -nauhakaiun läpi:
****
Minun mielestäni Viitasaari OM on loistava sähkökitara. Se on yksinkertaisesti paras Jazzmaster-tyylinen kitara, jota olen koskaan kokeillut.
Työnjälki on ehtaa boutique-laatua ja OM:n soitettavuus on ensiluokkainen. Mastery on tehnyt sellaisen vibraton, jota voi ja kehtaakin käyttää vakavastikin.
Parasta OM-mallissa on minusta kuitenkin elektroniikan toteutus, jossa alkuperäinen Jazzmasterin ajatus nopeasta vaihtamisesta komppi- ja soolosoundien välillä on säilytetty, mutta samalla viety nykyaikaan tarjoamalla kolme eri perussoundia kummallekin mikrofonille.
Farida M-2NS + B-10E
• solid tops (M-2NS: cedar; B-10E: spruce)
• mahogany backs and sides
• set mahogany necks
• rosewood fretboards
• rosewood bridges with compensated bridge saddles
• Farida B-10E equipped with Fishman Isys pickup and preamp
**** Demo Track
• left rhythm guitar: M-2NS parlour
• right rhythm guitar: B-10E round shoulder dreadnought
• all tracks recorded with a pair of Shure SM57 microphones
• Handmade in Finland
• Approx. 20 Watts of output power
• Single-channel valve amp
• Three-band EQ with Presence switch
• Valve-driven MOD spring reverb
• Valve-driven tremolo effect with Speed and Depth controls
• PPI Master Volume control
• Single 10-inch WGS Retro speaker
• Four preamp valves (3 x 12AX7; 1 x 12AT7)
• Two power valves (2 x 6V6GT)
• Can also be run with two 6L6GC power valves (25-30 W output)
• More info at: www.bluetone.fi/en/black-prince/
****
Demo Track (inspired by ”I Wish It Would Rain Down” by Phil Collins)
• Rhythm Guitar tracks – Fender Stratocaster
• Lead Guitar – Hamer USA Studio Custom
• Joyo JF-37 Analog Chorus
• Joyo JF-01 Vintage Overdrive
• Recorded with a Shure SM57
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 