Bogner Amplificationin Goldfinger-vahvistinperhe on hiljattain kasvanut. Kaksikanavaisen Goldfinger 45 -vahvistimen lisäksi on nyt saatavilla yksikanavainen herkkupala nimeltään Goldfinger 54 Phi.
****
Bogner Goldfinger 54 Phi -kombon (3.091 €) idea on ollut kehittää mahdollisimman monipuolinen yksikanavainen putkivahvistin.
54 Phi:n lähtökohtana on toiminut Goldfinger 45:n puhdas Alpha-kanava. Uutuusmallin pääpaino on juuri puhtaissa soundeissa, sillä 54 Phi on tarkoitettu paljon efektipedaaleja käyttävän kitaristin unelmakoneeksi.
Goldfinger 54:n komboversio (54 Phi on saatavilla myös nuppina) painaa noin 26 kiloa.
Vahvistimen kotelo valmistetaan mäntyvanerista ja sen takaseinä on avoin.
Uuden kultasormen kaiuttimiksi on valittu Celestionin G12M-65 Creamback -malli, jossa nykyaikainen tehonkesto yhdistyy klassiseen Greenback-soundiin.
GF 54 Phi:n mukana tuleva kytkinlauta, jossa on neljä kytkintä, antaa jo ensimmäisen vihjeen uutuus-Bognerin ominaisuuksista.
****
Goldfinger Phi pyrkii siihen, että jokainen kitaristi löytää kombosta juuri sen haluamansa soundin tarjoamalla runsaasti mahdollisuuksia muokkaukseen. Kombon monipuolisuuden vuoksi kannattaa tutustua 54:n ominaisuuksiin perusteellisesti ja rauhassa.
Oikeasti soundien maistamista pitäisi aloittaa tässä Bognerissa takapaneelista! GF 54 Phi:ssä on nimittäin hieman epätavallinen päätevahvistin, jossa toimii kahdet, kytkettävissä olevat putkiparit – 6V6 ja 6L6. Etupaneelista taas löytyy Hi/Low-kytkin, jolla päätevahvistimen tehoa voi puolittaa kytkemällä toisen kummankin putkiparin putkista pois päältä. Näin vahvistimen tehoa voi muokata kuudessa askeleessa yhdeksänwattisesta (6V6, Low) 66-wattiseksi (6L6+6V6, Hi).
Pääteputkien valinnat eivät kuitenkaan ulota ainoastaan Goldfingerin päätetehoon, vaan koko kombon käyttäytyminen muuttuu, etenkin puhtaan headroomin ja päätevahvistimen kompression (engl. sag) suhteen. Tämän perustan päälle rakennetaan sitten oma soundimaailma etupaneelissa olevien säätimien ja kytkimien avulla.
Gain-säädin on etuvahvistusta varten ja Loudness on Bognerin nimi master-volyymille. Säädettävä Boost-vahvistus ja kiinteä Solo-buusteri toimivat molemmat etuvahvistimessa, mutta niiden tarkka sijainti signaaliketjussa on eri. Boost vaikuttaa signaaliin jopa ennen Gain-säädintä, mikä tarkoittaa että sillä voi myös saada tarvittaessa särösoundeja aikaiseksi, kun taas Solo sijaitsee etuvahvistimen loppupuolella.
GF 54 Phi:ssa on tarjolla peräti kaksi eri EQ-vaihtoehtoa – Bognerin nykyaikaisen tone-stäkin sijaan voi nimittäin myös valita hieman erikoisen Baxandall EQ:n. Se oli alun perin taajuuskorjain Hifi-laitteille, joka oli kuitenkin käytössä myös joissain 1950- ja 60-luvun vahvistimissa. Bax EQ:n valinta laskee toimintaperiaatteensa vuoksi hieman etuvahvistimen signaalitasoa.
EQ-osastoa täydentävät erillinen Presence-säädin, sekä kaksi Expand-kytkintä, joista yksi lisää signaaliin diskanttia ja toinen bassoa.
Joillekin putkipuristeille tulee varmaan yllätykseksi, että Reinhold Bogner on päättänyt käyttää 54 Phi:ssä digikaikua. Mies on kuitenkin sitä mieltä, että hänen käyttämä kaikumoduuli kuulostaa selvästi paremmalta kuin GF:een menevä jousikaikutankki. 54-kombon kaikusoundissa on lisämausteena kevyt chorus-tyylinen huojunta, joka pitää lopputuloksen mukavasti elävänä.
Olen sanonut sen ennenkin, mutta pidän takapaneelin sijaintia Bogner-komboissa hieman epäkäytännöllisenä. Lattiaa kohti osoittavien kytkimien ja liittimien takia kitaristin täytyy maata selällään, jos haluaa nähdä mitä hän juuri tekee.
Takapaneelinkin tarjoamat ominaisuudet kielivät joka tapauksessa siitä, että Bogner Goldfinger 54 Phi on aito pro-luokan putkikombo.
****
Uutuus-Bogner kävi testissä vain viikonlopun yli, minkä takia audiodemojen tekoon käytettävissä oleva aika oli tällä kertaa hyvin rajallinen. Ehdin kuitenkin äänittää kaksi, tyyliltään hyvin erilaisia demobiisiä.
Ensimmäisessä biisissä 54 Phi -kombo oli 9 Watts -moodissa, jolloin Goldfingeria sai humbuckereilla säröön vielä olohuone-volyymillä. Soolokitarana toimii Gibson Les Paul Junior (kitaran tone-potikka oli säädetty hieman alas), kun taas takaperin soivat kitaralinjat on soitettu Gibson Melody Maker SG -mallilla sisään (molemmissa biiseissä kitaramikkinä toimii Shure SM57):
Toisessa demobiisissä Bogner oli ns. täysillä (66 W) ja sen eteen oli kytketty Boss SD-1 -särö ja Joyo JF-37 -chorus. Kaikki kitararaidat on soitettu Flaxwood MTQ Hybrid -kitaralla, joka on kaulahumbuckerilla varustettu Tele-tyylinen soitin (testi tulossa):
****
Bognerin Goldfinger 54 Phi todistaa hyvinkin vakuuttavasti, kuinka monipuolinen ja moniulotteinen erittäin laadukkaasti toteutettu yksikanavainen putkikombo voi olla.
Tällä soundiesteetikon unelmakoneella voi luoda omalle kitarasoundille vankan perustan, riippumatta siitä tuleeko se oma soundi pelkästään sormilta vai onko käytössä hyvin varustettu pedaalilauta.
Vox Amplificationin upouusi AV-sarja koostuu kolmesta edullisesta kombovahvistimesta kitaralle. Lähtötehonsa mukaan nimetyt Vox AV15-, AV30- ja AV60 -vahvistimet ovat mallintavia putkihybridejä, jotka yhdistävät puolijohde- ja putkielektroniikan parhaimpia puolia.
****
****
Kitarablogi sai testiin Vox AV15 -kombon (arvioitu katuhinta noin 269 €), joka on AV-perheen kuopus.
AV15 on mukavan kompakti kokonaisuus (korkeus: 37 cm, leveys: 45 cm, syvyys: 23 cm), ja se painaa vain hieman alle kahdeksan kiloa.
Vahvistinkotelon (= kaiutinkaapin) rakenne on selvästi ottanut inspiraatiota hifi-kaapeista. Tavallisesti kitarakaappi antaa oman lisämausteensa lopulliselle kitarasoundille, mutta AV-sarjan kaltaisissa mallintavissa vahvistimissa refleksikaapin lineaarisempi taajuusvaste auttaa useiden eri soundien jäljittämisessä.
Vox AV15:n takaseinästä löytyy ainoastaan virtaliitin kombon mukana tulevalle ulkoiselle virtalähteelle (12 V DC).
****
Preamp Circuit -kytkimellä saa valittua yhden Vox-kombon kahdeksasta vahvistinmallista. Tarjolla on riittävästi vaihtoehtoja Fender Twin -tyylisestä cleanista, sekä Vox- ja Marshall-mallinnuksien kautta jopa Rectifier-tyyliseen High Gain -meininkiin.
Vahvistinsoundien maustamiseksi tämä Voxi tarjoaa kolmikaistaisen EQ-osaston, sekä kolme efektiä (chorus, viive, kaiku). Kaikkia kolmea efektiä voi käyttää samanaikaisesti. Jokaisessa efektissä pystyy säätämään efektitason lisäksi vielä toisen parametrin (pitämällä efektinappia alas painettuna, samalla kun kääntää Effects-säädintä) – vatkaamisnopeutta choruksessa, viiveaikaa delayssä, sekä kaiun pituutta reverbissä. AV-kombon efektit ovat muuten vahvistimen ainoat digitaalisesti toteutetut osat, Voxin muu signaalitie – mallinnusta myöten – on täysin analoginen.
Tässä kolme lyhyttä pätkää efektiosaston soundeista (Gibson Les Paul Junior, Shure SM57):
CHORUS (ja pieni annos kaikua)
DELAY
REVERB
Hieman epätavallisesti löytyy AV15-kombosta jopa kolme eri ”volyymi-säädintä”, joiden toiminta vaikuttaa soundiin eri lailla:
Gain-säätimellä säädetään tulosignaalin tasoa, ennen kun signaali menee etuvahvistimen putkiasteelle. Pienillä Gain-asetuksilla soundi pysyy puhtaana, kun taas isommat Gain-asetukset tuovat signaaliin rosoisuutta ja/tai (vahvistinmallista riippuen) selkeätä etuastesäröä. Kombon Volume-säätimen rooli taas on säätää etuvahvistimesta tulevan signaalin tasoa juuri ennen päätevahvistimen putkiastetta. Pienillä Volume-asetuksilla signaali pysyy puhtaampana ja dynaamisempana, kun taas isot Volume-asetukset lisäävät signaaliin hieman kompressiota ja päätevahvistimen saturaatiota (= säröä). Power Level -nupilla sitten säädetään kuinka kovalla kitarasoittosi kuuluu kaiuttimen (tai kuulokkeiden) kautta.
Vaikka AV30:ssä ja AV60:ssä on kahdet putket – yksi etu- ja toinen päätevahvistimelle – Vox AV15 tulee toimeen vain yhdellä putkella, joka toimii sekä etu- että päätevahvistimessa. Tämän mahdollistaa perinteikkään 12AX7-putken nerokas rakenne, joka tarjoaa kaksi erillistä triodia samassa kuoressa, minkä ansiosta tätä putkityyppiä voi ja saa splitata.
Valve Stage -osio tarjoaa neljä liukukytkintä, joilla voi vaikuttaa suoraan putkiasteiden toimintaan ja soundiin:
Etuvahvistimelle (Pre Amp) löytyy sekä Bright-kytkin diskantin lisäämiseksi että Fat-kytkin, jolla bassontoistoa saadaan muhkeammaksi.
Päätevahvistimen (Power Amp) kytkimillä on vielä suurempi vaikutus vahvistimen soundiin ja ”tuntumaan”. Bias- ja Reactor-kytkimillä valitaan kuinka ”kuumana” päätevahvistimen putkipuolikas toimii ja miten dynaamisesti päätevahvistin reagoi etuvahvistimesta tulevaan signaaliin.
Tässä kaksi ääniesimerkkiä – clean ja crunch – joissa aloitetaan kaikilla kytkimillä vasemmassa asennossa, ja jossa laitan sitten kytkimet peräkkäin (aloitan Bright-kytkimestä) oikeaan asentoon (Gibson Les Paul Junior, Shure SM57):
****
Snobismi näyttää olevan tällä hetkellä muodissa – on viinisnobismi, on vinyylisnobismi, on putkisnobismi.
Mutta kun ollaan ihan rehellisiä olen ihan varma, että moni meistä ”vanhoista pieruista” olisi ollut enemmän kuin onnellinen, jos hänellä olisi ollut aloittelijana 1970-/80-luvun taitteessa ollut näin hieno vekotin kuin Vox AV15! AV15 on nimittäin hyvin monipuolinen – ja todella hyvällä soundillaan vakuuttava – hybridikombo erittäin soittajaystävällisellä hinnalla.
Vox AV15 on kunnon vahvistin kunnon soundilla, eikä muovinen lelu, joka lannistaisi kitarauntuvikon heti alkumetreillä. Varttuneellekin soittajalle AV-sarjalaiset voivat olla järkevä hankinta olohuonekomboksi tai backstage-lämmittelyyn, ja myös kotistudiossa AV15-kombosta on paljon iloa (kuten demobiiseissä kuulee).
BLUES-demo
Komppikitarat: Fender Telecaster (vasen kanava) ja Epiphone Casino (oikea kanava)
Soolokitara: Fender Stratocaster
ROCK-demo
Komppikitarat: Fender Telecaster (vasen kanava) ja Gibson Les Paul Junior (oikea kanava)
Minun mielestäni Vox Amplificationin AV-uutuussarja on oiva valinta esimerkiksi omaksi harjoitusvahvistimeksi, opetuskäyttöön tai vaikkapa bändikerholaisille. Edullinen Vox AV15 on helppo käyttää ja se kuulostaa mielestäni todella hyvältä.
This review could also carry the headline: ”Tanglewood brings vintage to the masses”. Tanglewood’s Sundance Historic guitars have been designed to give you plenty of that ”pre-war” charm at very player-friendly prices. Take the two models on review, for example, which have price tags well below 700 Euros, despite even coming with on-board Fishman pickups and preamps!
The TW40O-AN-E and the TW40D-AN-E are both quite reminiscent of certain legendary Martin-models from the 1930s and 40s.
****
The Tanglewood TW40O–AN-E (current price in Finland 673 €) is the Sundance Historic series’ version of a Martin OM-18 model – the first Martin steel-string acoustic to feature a neck joint at the 14th fret when it was introduced in the Thirties.
Tanglewood’s TW40D-AN-E (673 €) is a tip of the hat to Martin’s D-18, which is the most copied, most referenced steel-string of all time. Even Gibson went out and bought a Martin in 1960, so they could use it to reverse engineer their own Hummingbird and Dove models.
Both of these models can also be had without the pickup system for 598 Euros each.
The necks of the TW40O and the TW40D have been built in the traditional fashion employed on classical guitars:
The neck is a one-piece mahogany affair – headstock and all – save for a separate, glued-on neck heel.
The bodies are crafted using solid spruce tops and laminated mahogany rims and backs.
The ”AN” in the model designation hints at the beautiful Antique Natural finish of these Historic Series instruments.
The nut is genuine bovine bone.
The machine heads are very decent copies of 1930s open-geared Grovers. They do a great job of keeping the tuning stable, but their action is a little bit stiffer than what you’re used to with modern die-cast tuners.
The slender and small frets fit the vintage brief of the TW40O and TW40D to a tee.
Here’s a good example of how different two pieces of rosewood can look:
The reviewed TW40O-AN-E’s bridge is a nicely-grained light example…
…while the dreadnought carries a much darker counterpart.
The compensated bridge saddle is genuine bone on both instruments.
Both Sundance Historics have been equipped with a Fishman Sonitone pickup and preamp.
The piezo transducer sits beneath the bridge saddle and feeds its signal to the preamp – featuring master volume and master tone controls – that has been glued to the underside of the soundhole’s bass side edge. The Sonitone is powered by a 9 V battery, which is stowed away in its own pouch that is velcro’d to the neck block. The downside is that changing the battery is a much more involved affair than with a quick change battery compartment, but the advantage of this Fishman system is that it doesn’t spoil the guitar’s looks.
Both Tanglewoods sport an end pin output jack.
****
The care that has quite obviously gone into building these two Tanglewood Sundance Historic guitars really puts a smile on your face. The workmanship is clean and precise, and both instruments look more expensive than they really are.
Even though both guitars are from the 500-800 Euro price bracket, Tanglewood have gone the extra mile to match the wood grain on the sides of both guitars. The tops of the shoulders look bookmatched.
The vintage brief extends to more than simple cosmetics on the TW40O-AN-E:
Vintage OM-guitars (OM stands for Orchestra Model) are known for their slightly wider necks with soft V-profiles. You will also often find a slightly wider string spacing at the bridge, which makes fingerstyle playing much easier.
Tanglewood has used these vintage specifications for their Sundance Historic OM:
The neck has a very nice, soft V-profile, with a width at the top nut of 46 mm. The low E to top e spacing at the bridge is a very comfy 58 mm, which is good news for fingerpickers, working equally well with a plectrum.
The TW40O plays like a dream with a nice set-up on our review sample (string height at the 12th fret: bass-E – 2.1 mm/treble-e – 1.9 mm).
There a lot of debate about the pros and cons of solid backs in acoustic guitars. Some claim that a solid back is almost as important as a solid top in a steel-string acoustic, while others point to the use of laminated backs in the legendary Selmer-Maccaferri guitars (and newer exponents of the Gypsy Jazz genre) or to the great sound of arched-back vintage Guilds.
My own position in this debate is that most (but not all) guitars with laminated backs a bit quieter and drier-sounding than their all-solid brethren. Nevertheless, I feel that a solid top and an overall well-crafted instrument are much more important to the sound as a whole.
An OM-sized steel-string will have a ”sweeter”, less bass-heavy tone than a Dreadnought of similar build, which is due in large part to its smaller and differently-shaped body.
Tanglewood’s TW40O has the trademark OM-sound – the guitar’s voice is open and well-balanced, with a projection akin to that of a Dreadnought, and it is very easy to record and place in a mix.
These two clips have been recorded with a pair of Shure SM57 microphones:
Fishman’s Sonitone system is a decent and easy-to-use choice to amplify your guitar on stage with the least amount of hassle:
****
The original aims in designing the Dreadnought were the need for more volume and a fatter bass register. At first Martin’s D-models were aimed squarely at the ”singing cowboys”, which were so popular in the US in the 1930s and 40s. These musicians, such as Gene Autry or Hank Williams, needed loud guitars that would build a strong foundation for their vocals. This is what started the phenomenal success of the D-model, making it fairly ubiquitous in most genres of music.
Tanglewood’s TW40D-AN-E is a well-made homage to a 1930s-style D-18, both in terms of looks and sound.
The TW40D’s neck is virtually identical to the one on the TW40O – a nice soft-V affair, which is slightly wider and bigger than the neck on many contemporary steel-strings.
The craftsmanship displayed on this D is of the same high standard as on the reviewed OM, really leaving nothing to be desired in terms of the TW40D’s playability and set-up (bass-E: 2.2 mm/top-e: 1.7 mm).
We all know how a Dreadnought should sound: a big bottom end, coupled with a warm mid-range and chiming treble.
The Tanglewood TW40D doesn’t disappoint:
Fishman’s Sonitone system also works very well in the context of the TW40D-AN-E-model:
****
In my opinion Tanglewood’s TW40O-AN-E and TW40D-AN-E really do offer something special in their price range:
Here we have a pair of steel-string acoustics at player-friendly prices, which take the terms ”vintage” and ”historic” above and beyond mere cosmetics. Thanks to the ”vintage correct” neck dimensions and neck profiles of these two instruments, and the wider string spacing, genuinely vintage-feeling guitars become available without custom shop price tags.
These are well-made, great-sounding guitars. Too bad I have to give them back…
Tämän jutun otsikko voisi myös olla: ”Tanglewood tuo vintagea kaikkien soittajien ulottuville”. Sundance Historic -kitaroissa on nimittäin paljon vanhan ajan hohtoa, vaikka niiden hinnat pysyvät – jopa mikitettyinä – selvästi alle 700 euroa!
Kitarablogi sai testiin kaksi soitinta – TW40O-AN-E ja TW40D-AN-E – jotka muistuttavat erehdyttävästi kahta legendaarista Martin-mallia.
****
Tanglewood TW40O–AN-E (673 €) on Sundance Historic -sarjan kunnianosoitus Martin OM-18 -kitaralle, joka oli 1930-luvulla ensimmäinen teräskielinen, jolla oli kaulaliitos 14. nauhan kohdalla.
Tanglewood TW40D-AN-E (673 €) on saman sarjan versio Martin D-18 -mallista, joka on kopioiduin teräskielinen akustinen kautta aikojen – jopa Gibsonin Hummingbird- ja Dove-mallit kopioitiin suoraan musiikkiliikkeestä ostetulta Martin-kitaralta!
Molemmat Tanglewoodit saa myös ilman mikitystä 598 eurolla.
TW40O:ssa ja TW40D:ssä on espanjalaisessa tyylissä rakennettu kaula, mikä tarkoittaa että kaula ja viritinlapa ovat yhdestä mahonkipalasta veistettyjä, vaan kaulakorko on lisätty jälkikäteen.
Kaikukoppa taas on tehty kokopuisesta kuusikannesta ja mahonkivanerisista sivuista ja pohjasta.
Virittimet ovat 1930-luvun Grover-koneistojen kopioita, jotka pitävät vireen todella hyvin, mutta ovat käytössä hieman nykyaikaisia virittimiä jäykempiä.
Myös TW40O:n ja TW40D:n sirot nauhat sopivat näiden soittimien vintage-tunnelmaan täydellisesti.
Hyvä esimerkki ruusupuun ulkonäön vaihtelevuudesta:
Tässä testissä käyneen TW40O-AN-E:n vaaleampi talla…
…ja tässä D-mallin tummempi vastine.
Molemmissa kompensoitu tallaluu on aitoa luuta.
Testatuissa Sundance Historic -soittimissa on helppokäyttöinen Fishman Sonitone -mikitys.
Pietsomikki on sijoitettu tallaluun alle, kun taas etuvahvistin säätimineen (volume ja tone) on liimattu ääniaukon yläreunan alle. Yhdeksän voltin paristo istuu omassa kotelossa, joka on kiinnitetty kaulablokkiin. Pariston vaihtaminen ääniaukon kautta on hieman hankalampi kuin kopan reunan läpi kiinnitetyissä paristolokeroissa, mutta isona etuna tässä on koko systeemin näkymättömyys.
Lähtöjakki on molemmissa malleissa yhdistetty hihnatappiin.
****
On todella ilahduttavaa nähdä kuinka huolellisesti nämä kaksi Tanglewood Sundance Historic -kitaraa on tehty. Työnjälki on erittäin siisti ja viimeistely laadukas ja kaunis.
Vaikka näissä kahdessa soittimessa on kyse 500-800 euron hintaluokan teräskielisistä Tanglewoodeista, on molemmissa testikitaroissa sivujen syykuviot sovitettu yhteen, että sivujen ”hartiat” näyttävät bookmatch-peilikuvilta!
Vintage-motto ulottuu TW40O-AN-E:ssä huomattavasti pidemmälle kuin pelkästään kosmetiikkaan:
Vanhat OM-kitarat (Orchestra Model) tunnetaan siitä, että niissä on aavistuksen leveämpi, pehmeästi V-muotoinen kaulaprofiili. Myös kielten keskeinen etäisyys tallan kohdalla on usein pikkuisen isompi kuin monissa nykyaikaisissa soittimissa, mikä tekee sormisoitosta mukavamman.
Tanglewood on käyttänyt tähän Sundance Historic -malliin juuri näitä ”oikeita” vanhoja mittoja. Kaulaprofiili on pehmeä V, ja kaulan leveys on satulan kohdalla 46 mm. E-kielten etäisyys tallassa taas on ilmavat 58 milliä – kitara siis tarjoaa mukavasti tilaa sormisoitolle, mutta myös plektran käyttö onnistuu ongelmitta.
TW40O:n soitettavuus on ensiluokkaista, ja kitara saapui testiin loistavassa trimmissä (kielten korkeus 12. nauhan kohdalla: basso-E – 2,1 mm/diskantti-e – 1,9 mm).
Kitarapiireissä keskustelu täyspuisen pohjan tärkeydestä teräskielisen kitaran sointiin käy edelleen kuumana. Joidenkin mielestä kokopuinen pohja on lähes yhtä tärkeä kuin täyspuinen kansi, toiset taas viittaavat erittäin laadukkaisiin Selmer-Maccaferri-kitaroihin (Gypsy Jazz -kitarat) tai vanhoihin Guild-soittimiin, joissa on vaneripohja.
Oma näkemykseni tähän kiistakysymykseen on, että vanerista tehty pohja on usein (mutta ei aina) aavistuksen verran hiljaisempi ja soundiltaan hivenen verran kuivempi kuin kokopuinen vastine. Pidän kuitenkin teräskielisen kitaran yleissoundin kannalta huomattavasti tärkeämpänä, että kansi on täyspuinen ja että soittimen koko rakenne on laadukas ja terve.
OM-kokoisen teräskielisen pääerot dreadnoughtiin nähden ovat sen pienempi koppa ja OM-kitaran siistimpi bassorekisteri, joka tekee soittimesta erittäin helpon äänittää.
Tanglewood TW40O:lla on malliesimerkki OM-soundista – kitaran ääni on avoin, sen projektio lähes D-mallin luokkaa, ja se istuu äänitettynä erittäin nätisti miksauksissa.
Nämä kaksi esimerkkiä on äänitetty Shure SM57 -mikrofoneilla:
Fishman Sonitone -pietsojärjestelmä on hyvä ja helppokäyttöinen valinta, josta lähtee hyvin terve pietsosoundi livekäyttöä varten:
****
Alkuperäisen dreadnought-kitaran lähtökohdat olivat volyymi ja reilunkokoinen bassorekisteri. Alkuperäinen kohderyhmä olivat 1930- ja 40-luvulla Yhdysvalloissa hyvin suositut ”laulavat lehmipojat”, kuten Gene Autry tai Hank Williams, jotka tarvitsivat live-esiintymisiään varten kitaroita, joissa oli potkua plektrasoitossa. Tästä alkoi D-mallien voittokulku joka kasvoi yhä vain voimakkaammaksi, kun Folk-laulajatkin löysivät tiehensä tähän isompaan vaihtoehtoon.
Tanglewoodin TW40D-AN-E on laadukas kunniaosoitus 1930-luvun D-18:lle, sekä ulkonäön että soitettavuuden kannalta.
TW40D:n kaula on käytännössä täysin identtinen TW40O:n kaulaan – kaulaprofiili on erittäin mukava pehmeä V, ja koko kaula on hieman leveämpi kuin monissa nykykitaroissa.
Testikitaran työnjälki on samalla korkealla tasolla kuin Historic-sarjan OM-mallissakin, eikä TW40D:n soitettavuudessa todellakaan löydy mitään moitittavaa (matala-E: 2,2 mm/diskantti-e: 1,7 mm).
Dreadnought-kitaran soundi on varmaan kaikille tuttu: iso basso, lämmin keskirekisteri ja helisevä diskantti – ja kaikki hyvällä potkulla höystettynä.
TW40D on todella hyvä esimerkki tästä soundista:
Fishmanin Sonitone -mikkisysteemi toimii sulavassa yhteistyössä myös TW40D-AN-E-mallissa:
****
TW40O-AN-E:n ja TW40D-AN-E:n myötä Tanglewood tarjoaa tässä hintasegmentissä todella harvinaista herkkua:
Tässä ovat kaksi teräskielistä akustista kitaraa soittajaystävällisillä hinnoilla, joissa käsitteet ”vintage” ja ”historic” ulottuvat todellakin pintaa syvemmälle. Erittäin mukavan kaulaprofiilin ja leveämmän kieltenvälisen etäisyyden ansiosta, myös meillä rivisoittajilla on nyt varaa kokea aidon vintagen-soittotuntuma.
Tärkein on kuitenkin näiden soittimien soundi, joka vakuutti ainakin minut täysin.
Gretsch Guitars’ brand new Streamliner series offers access to the legendary brand name at a very affordable price point.
At the moment, the new range includes three different guitar models:
The G2622 Streamliner Center Block (also available left handed) is a centre block-equipped version of a Sixties double cutaway Country Gentleman, while the G2655 Streamliner Center Block offers you similar looks in a more compact package. The G2420 Streamliner Hollow Body, for its part, is a full-blown, big-bodied archtop guitar in a similar vein to Gretsch’s legendary 6120.
All three guitars are also available as T-versions with a Bigsby Lightning Series vibrato. The Streamliner Series is handmade in Indonesia.
****
The Gretsch Streamliner G2420T Hollow Body (street price in Finland approx. 560 €) is a very foxy looking guitar, despite its quite affordable pedigree.
The G2420T can be had in see-though red or gold metallic, while the standard model (equipped with a lyre-style tailpiece) comes in brown sunburst only.
The G2420T’s full-depth body is made from steam-pressed laminated maple. The top is stiffened by Gretsch’s traditional parallel bracing.
The nato (an Asian wood species somewhat similar to mahogany) neck is glued into the body.
There’s plenty of binding on the Streamliner Hollow Body – in addition to the multiple binding on the body the guitar also sports a bound fretboard and even a bound headstock.
This Gretsch comes equipped with a very decent set of sealed tuning machines.
The vintage-sized frets have been neatly seated. The G2420T features large rectangular position markers made from pearloid.
Bigsby’s mid-priced Lightning Series vibratos are produced in the Far East to exacting standards. The Bigsby B60 has been specifically designed for use with large-bodied archtops, such as the Gretsch G2420T.
This Streamliner’s Adjusto-matic bridge may seem to be held in place simply by string pressure, but there’s more to the bridge than meets the eye. The rosewood base is ”secured”, which means reverse pinned. The bridge posts continue all the way through the rosewood base and into two holes in the guitar’s top, which keeps the whole bridge in the correct place.
The biggest difference between the Streamliner G2420T and similar models in Gretsch’s Electromatic- and Pro-ranges can be found in the new guitar’s pickups:
Depending on the ”era”, or an artists wishes, a Pro Series Model G6120 will either come with a pair of DeArmond single coils, Gretsch’s own Filter’Tron humbuckers or similar TV Jones pickups. Recent Electromatic G5420’s are now equipped with Gretsch’s new Black Top Filter’Trons, which are licensed Far Eastern copies of the original pickups.
All new Streamliners sport a pair of Broad’Tron pickups. Broad’Trons are full-sized humbuckers designed to offer a tone somewhere in-between the twang and bite of Filter’Trons and the lush warmth of PAF-style ’buckers.
The controls on the G2420T are pure Gretsch:
Below the f-hole you will find separate volume knobs for each pickup, as well as a joint master tone control. An additional master volume control is placed next to the cutaway.
****
Let me start this section by stressing how well-made this budget-Gretsch really is! The review sample wasn’t a ”review instrument”, breathed on by distributors Fender Scandinavia, instead I took the guitar straight off the wall at a local music shop (DLX Music).
The Gretsch G2420T Streamliner Hollow Body is a very cleanly put together archtop electric, and I genuinely couldn’t find anything to criticise (especially when considering the instruments pocket-friendly price). The very nice fretwork on the Streamliner is a definite plus when it comes to this guitar’s comfortable playability.
Officially Gretsch call this neck profile a ”Thin U”, but I would describe it as a very comfy D shape with a slightly flattened back.
The Bigsby B60 is buttery and doesn’t throw the Hollow Body out of tune too much, if used sensibly (a word of advice: if you’re very sensitive when it comes tuning stability, a Bigsby probably isn’t right for you). Because a Bigsby B6/B60 makes do without the additional roller of other Bigsby models, this vibrato is more sensitive and immediate in use (which is a good thing in my view). You get the all the Bigsby shine and shimmer with less ”work”.
Played acoustically, the Streamliner Hollow Body sounds just like the laminated-body archtop it is – open and dry with a strong focus on mid-range frequencies.
I feel that Gretsch’s plan of taking its new Streamliners closer towards the mainstream really seems to hit the mark. The Broad’Trons may not give you the traditional clucky, chicken picking, bright and sparkly sound of a set of Filter’Trons, but there’s still enough presence and treble left in the new pickups’ tone for a gretsch-y sound.
Thanks to the new pickups’ broader tone the Gretsch G2420T also works well for Jazz, apart from the usual Country and Rock (-abilly) genres. This clip starts with the neck pickup:
The Streamliner Hollow Body also sounds great with a light amount of crunch. There’s a nice balance between the low end and the treble in the G2420T’s sound, coupled with the dry delivery so typical of big box archtops.
You should be aware, though, that high gain settings and/or very high volume levels will result in howling feedback sooner or later. This isn’t really a fault, but rather a normal feature of this type of instrument, and the Streamliner Hollow Body isn’t any more ”problematic” than other guitars of this type.
This sound clip, too, has been recorded with Blackstar HT-1R valve combo:
Here’s the demo track off the Youtube video, whose guitar tracks were recorded using Apple Garageband’s own amp plug-ins. The lead guitar uses the bridge pickup, while the rhythm parts have been recorded using both pickups (left channel) and the neck pickup (right channel), respectively:
****
In my opinion the Gretsch Streamliner G2420T Hollow Body is one of the best full-size archtops in this price range – possibly even the best! This is a surprisingly well-made instrument that punches far above its ”weight”.
If you’re looking for the ”genuine Gretsch Sound”, warts-and-all, I would point you to the (much pricier) Electromatic Series and its Filter’Tron pickups.
One of the Streamliner Series’ main objectives, though, is to broaden and widen the appeal of these guitars, and take the Gretsch name closer to the mainstream. I feel Gretsch have succeeded very well in this endeavour!
Gretsch Guitarsin Streamliner-uutuussarja tuo legendaarisen valmistajan kitaroita uuteen, edullisempaan hintaluokkaan.
Tällä hetkellä uuteen sarjaan kuuluvat kolme mallia:
G2622 Streamliner Center Block (saatavilla myös vasenkätisenä) on keskipalkilla varustettu versio 1960-luvun Country Gentleman -kitarasta, ja G2655 Streamliner Center Block on nykyaikainen malli pienemmällä puoliakustisella rungolla. G2420 Streamliner Hollow Body taas on legendaarisen Gretsch 6120:n edullinen painos, ja juuri sellaisen Kitarablogi sai testiin.
Kaikki kolme mallia on saatavilla myös T-versiona Lightning-sarjan Bigsby-vibratolla varustettuina. Streamliner-sarja rakennetaan käsityönä Indonesiassa.
G2420:n T-versiota saa punaisena tai kultaisena, kun taas lyyra-muotoisella kieltenpitimellä varustettua perusmallia tarjotaan ruskealla liukuvärityksellä.
G2420T:n täysikokoinen runko valmistetaan kokonaan muotoon prässätystä vaahteravanerista. Kannen alta löytyy – Gretschin tapaan – kaksi pitkittäissuunnassa kulkevaa rimaa.
Nato-puusta veistetty kaula on liitetty runkoon liimaamalla.
Rungon ja otelaudan lisäksi myös Streamliner Hollow Bodyn tyylikäs viritinlapa on reunalistoitettu.
Uutuus-Gretschin virittimet ovat sulavasti toimivaa nykyaikaista sorttia.
G2420T:n vintage-tyyliset nauhat on asennettu hyvin siististi soittimen palisanteriotelautaan. Isot suorakulmiot helmiäismuovista toimivat otemerkkeinä.
Bigsbyn laadukkaat Lightning-sarjan vibratot valmistetaan kauko-idässä. Bigsby B60 on tarkoitettu nimenomaan tällaiseen isokoppaiseen orkesterikitaraan kuin Gretsch G2420T:hen.
Streamlinerin Adjusto-matic-talla näyttää vapaasti seisovalta, mutta se on ylhäältä päin varmistettu luistamista vastaan. Tallan kahdet kierretangot jatkavat tallan ruusupuujalan läpi, ja nämä ”tapit” sitten istuvat niille tarkoitetuissa pienissä rei’issä kannessa.
Suurin ero Streamliner G2420T:n ja muiden vastaavien mallien Gretschin Electromatic- ja Pro-sarjojen välillä löytyy mikrofonivarustuksesta:
Pro-sarjan G6120-kitaroissa käytetään – aikakauden tai artistin toiveiden mukaisesti – joko DeArmond-yksikelaisia, Gretschin omia Filter’Tron-humbuckereita tai TV Jonesin vastaavia mikkejä. Electromatic G5420 -malleihin asennetaan nykyään Gretschin uudet Black Top Filter’Tronit, jotka ovat kauko-idässä tehtyjä lisenssikopioita firman alkuperäisistä mikrofoneista.
Kaikissa Streamliner-soittimissa taas käytetään Broad’Tron-nimisiä, täysikokoisia humbuckereita. Broad’Troneille luvataan sellaista soundia, joka on perinteisen Filter’Tron-purevuuden ja -twangin ja PAF-tyylisten humbuckerien täyteläisyyden välimaastossa.
G2420T:n kytkentä on ehtaa Gretschiä:
F-aukon läheltä löytyy kummallekin mikrofonille oma volyymisäädin, sekä yhteinen master tone, kun taas soololoven vierestä löytyy vielä erillinen master volume.
****
Heti aluksi minun täytyy korostaa kuinka korkealla tasolla tämän testikitaran työnjälki on, eikä tässä ole kyse Fender Scandinavian lähettämästä ”tuunatusta testikitarasta”, vaan soitin on poimittu suoraan DLX Musiikin seinältä mukaan testiin!
Gretsch G2420T Streamliner Hollow Body on erittäin siististi rakennettu orkesterikitara, enkä ole löytänyt mitään mikä olisi pistänyt ikävästi silmään. Testikitaran laadukas nauhatyö saa tältä testaajalta vielä erityisen kiitoksen – kitaran soitettavuus on erinomainen, eikä mikään rämise.
Tämän Gretschin kaulaprofiili on mukava D-muoto aavistuksen verran laakealla selkäpuolella.
Bigsby B60 toimii mukavan jouhevasti ja vire säilyy ns. ”järkevässä” käytössä yllättävän hyvin (huom: Bigsby ei oikein sovi kultakorville). Koska B6/B60-vibratolla (samoin kuin lyhyemmällä B3/B30-mallilla) ei ole muiden Bigsby-mallien lisärulla, toimii tämä vibrato (hyvällä tavalla) herkemmin ja suoremmin. Bigsbyn hohtoa saa näin esiin vähemmällä ”työllä”.
Streamliner Hollow Body -mallin akustinen soundi on hyvä tyyppiesimerkki vanerikoppaisesta orkesterikitarasta – avoin, kuiva ja hieman keskialuevoittoinen.
Gretschin suunnitelma viedä Streamliner-mallit niiden Broad’Tron-mikrofonien avulla hieman lähemmäksi valtavirtaa on – ainakin minun omasta mielestäni – onnistunut varsin hyvin. On totta, ettei uusista mikeistä lähde läheskään niin kirkas, pureva ja naksahteleva soundi kuin perinteisistä Filter’Troneista, mutta Broad’Tron-humbuckereissa on kuitenkin onnistuttu säilyttämään riittävästi ylipäätä Gretsch-vivahteiseen soundiin.
Leveämmän perussoundinsa ansiosta Gretschin G2420T sopii Countryn ja varhaisen Rockin ohella myös todella hyvin Jazziin. Esimerkkipätkä alkaa kaulamikrofonista:
Myös kevyellä säröllä Streamliner Hollow Body kuulostaa mielestäni oikein mainiolta. G2420T:n soundissa bassot ja diskantit ovat hyvässä tasapainossa, ja kitara soi orkesterikitaran tavoin mukavan kuivalla äänellä.
Isoimmilla volyymeillä tällaisen kitaran kanssa alkaa tulla vastaan väistämättä feedback-ongelmia, etenkin särösoundeilla. Mutta tämä ei ole vika, vaan täysakustisen orkesterikitaran ominaisuus, eikä Streamliner Hollow Body ole siinä mielessä ”hankalampi” kuin muut.
Myös tämä pätkä on äänitetty Blackstar HT-1R putkikombolla:
Tässä vielä videon ääniraita, jossa kitararaidat on äänitetty Apple Garagebandin vahvistinplugareilla. Soolokitara käyttää tallamikrofonia, kun taas komppiraidat on soitettu sekä molemmilla mikrofoneilla (vasen kanava) että kaulamikrofonilla (oikea kanava):
****
Minun mielestäni Gretsch Streamliner G2420T Hollow Body on yksi parhaimmista orkesterikitaroista tässä hintaluokassa – ehkä jopa se paras. Tämä on yllättävän laadukas soitin, eikä mikään halpakitara.
Jos se ”aito Gretsch-soundi” on hakusessa, Electromatic-sarjan (huomattavasti kalliimpi) G5420T-malli on Filter’Tron-mikrofoniensa ansiosta varmasti se parempi valinta.
Streamliner-sarjan yksi tarkoitus on kuitenkin tarjota sellaisia Gretschejä, joilla on perinteistä laajempi vetovoima ja modernimpi soundi. Ja tässä aikeessa Gretsch on onnistunut erittäin hyvin!
Jimi Hendrix’ simply doesn’t seem to wane, even though the genial guitar hero himself died in London in 1970 at 27 years of age. There’s still so much interest in Hendrix’ music that he continues to rank among the top ten of best-earning dead celebrities in Forbes magazine.
The Fender Stratocaster was the master’s favourite instrument, so it’s not really surprising that the man has been honoured with a signature model by Fender last year. This guitar is now also available in Finland.
In 1980 a small, semiofficial run of Hendrix Strats was made, sporting a white body and a left-handed neck with a large headstock. Fender’s Custom Shop came out with 100 Monterey Stratocasters, which where close copies of the guitar instrument played and burned at the 1967 festival. It was a right-handed Stratocaster with a small headstock and a hand-painted body, set up for left-handed playing. Along with the guitar the Monterey Set also included a flight case and a leather gig bag. In the same year (1997) Fender USA started to produce the Jimi Hendrix Voodoo Strat. The Voodoo Strat was in fact a a left-handed (!) copy of Hendrix’ (right-handed) Woodstock Stratocaster, with the headstock decals turned into mirror images, so that you would look (a bit) like Hendrix, whenever you stepped in front of a mirror. 😀
****
The brand-new Fender Jimi Hendrix Stratocaster (approx. 950 € in Finland) also has some features resembling the guitar Hendrix used at the Woodstock festival:
The right-handed alder body is finished either in black or in white, while the neck is a large headstock-carrying, left-handed, all-maple affair.
The headstock carries the so-called transition logo from the mid-Sixties, which was much larger than the Fifties’ spaghetti logo, but still gold coloured. By the end of the Sixties the logo was changed to black and the model name was written in large, bold lettering – that would be called the the CBS logo.
Modern improvements on the Hendrix Strat include truss rod access from the headstock side, as well as a flatter, more bend-friendly fretboard radius of 9.5 inches.
The headstock’s flip side displays Hendrix’ signature, and a very decent set of Kluson copies.
The neck joint has been kept very traditional, but for the Authentic Hendrix-logo on the neck plate.
The most important differences between the Hendrix model and a bog standard Strat can be found in the pickup department:
The Mexican signature guitar comes equipped with a pukka set of American Vintage ’65 Gray-Bottom Fender-pickups, which have been installed into this guitar, as if this were a left-handed model turned over. Both the neck and middle pickup have been flipped over by 180 degrees, while the bridge pickup has been flipped over first, before being installed at a reverse angle. Usually the bridge pickup is placed so that its bass side is closer to the neck with the treble side being closer to the bridge. On the Hendrix Strat the bridge pickup’s bass side is closer to the bridge and the treble side closer to the neck.
This reverse installation means that the magnet stagger is ”wrong”, changing slightly the balance between the strings in terms of output. Furthermore, the bridge pickup will give you a slightly changed range of overtones, due to its reverse angle.
We’ll find out in the listening test, whether these changes really make any discernible difference.
The controls follow the vintage recipe – master volume, neck tone, middle tone – while the pickup selector on the Hendrix model is a modern five-way unit.
The American Vintage ’65 pickup set is true to the original specs and does not feature a reverse-wound/reverse-polarity middle pickup for hum-cancelling in positions two and four, like many updated Strats!
Fender’s vintage vibrato bridge (the ”Sychronized Tremolo”) sports bent steel saddles.
****
Fender Strats are well-known for their excellent ergonomic properties and the Hendrix signature model stays true to this heritage.
Our review instrument was of comfortable moderate weight. The neck’s mid-Sixties C-profile feels great, thanks to not being overly chunky.
The guitar arrived strung with a set of 010s and tuned to E-flat, but the setup wasn’t quite spot-on. The vibrato bridge was tipped a little too steeply, and the intonation was a bit off on the bass strings. But it only took me a couple of minutes (and the correct pair of screwdrivers) to get this Strat shipshape. The result was a great-playing and great-sounding guitar (string height at 12th fret: bottom-E: 2.2 mm/high-e: 1.7 mm).
The flatter-than-vintage fretboard radius really helps to make the Hendrix Strat a very bend-friendly guitar, while also minimising the possibility of fret choke during large-interval bends.
I must admit that I’m not quite sure, whether I really hear much of a difference in the amplified sound of the reversed pickups, though.
Jimi’s guitar tech and effects guru, Roger Mayer, has often stated that Hendrix was satisfied with the sound of his (right-handed) Strats right off the peg. According to Mayer, the only ”customisation” the pair ever did on newly bought guitars, was to take off the neck and remove all possible finish residue inside the neck pockets to improve the stability of the neck joints. Hendrix’ effects, on the other hand, were a regular target for fine-adjustment and electronic customisation.
Anyway, the new Fender Jimi Hendrix signature guitar sounds just like a great Strat should. Here’s a clean clip first:
Here’s an example of the Hendrix Strat’s distorted tone:
I was eager to start recording with the Fender Hendrix model. The first demo track puts the signature Strat into a slightly more contemporary context. The signal chain for this track was: Fender Hendrix Stratocaster –> Electro-Harmonix Germanium 4 Big Muff Pi –> Morley M2 Wah/Volume –> Blackstar HT-1R:
Next I recorded a demo track with a more Hendrix-like arrangement. The signal path was: Hendrix Stratocaster –> Morley M2 Wah/Volume –> Electro-Harmonix Nano Big Muff Pi –> Blackstar HT-1R. The Uni-Vibe style sound at the end of the track was achieved with a phaser plug-in during mixdown:
****
Hendrix’ Live Sound
Even though Jimi Hendrix was known for his avant-garde use of effects in the studio – buoyed by the creativity of his sound engineer Eddie Kramer – his signal chain on stage was surprisingly straightforward. Here’s a short and basic rundown of Hendrix’ live rig.
1. Marshall Model 1959 ”Plexi” stack Jimi Hendrix used what we now call a vintage-type, non-master volume amplifier stack, which wasn’t especially high-gain by today’s standards. Usually Hendrix had two 100 Watt Marshall-stacks running in parallel, which meant things got very loud. His Strats would cause his amp to break up, but the type of distortion was closer to what we’d now call a 60s Blues sound than to 70s Metal, and far removed from the high-gain saturation of our time.
I simulated this type of amp response by turning my Blackstar HT-1R’s gain control up to get the clean channel to overdrive.
2. Dallas-Arbiter Fuzz Face
In my view, the fuzz pedal is the most important ingredient in Jimi’s sound, because it adds a lot of oomph, creamy compression, and aggression to proceedings.
A British importer of musical equipment, a man called Ivor Arbiter, came up with the Fuzz Face in 1966, because he wanted to have a fuzz pedal in his product range. He came up with a chunky package by having the Fuzz Face circuit built into the base of a 60s microphone stand. The round enclosure, coupled with the unit’s two controls and single footswitch, looked like a smiley face, which is where the pedal got its name from.
Fuzz Faces are built by the Jim Dunlop company these days. There are also cheap alternatives available, from companies such as Mooer or Rowin. I’m using an Electro-Harmonix Nano Big Muff Pi for the demo tracks:
3. Vox Wah-Wah
Hendrix generally used his Vox Wah in front of his Fuzz Face, but keeping it behind the fuzz will also result in some cool tones. Great wah-pedals can also be head from Boss, Mission Engineering or Jim Dunlop.
Roger Mayer’s Octavia-pedal was sometimes used as an additional ingredient in Jimi’s live sound. This strange-sounding effect combines distortion with an artificial upper octave and some slight ring-modulation. Hendrix also used a Uni-Vibe effect, which was one of the first pedals that tried to create a Leslie-like sound in a compact format.
A genuine Octavia-pedal is only made by Roger Mayer, but Joyo’s inexpensive JF-12 Voodoo Octave stomp box sets you off in a very similar direction.
Korg has introduced the NuVibe, which is a pukka re-imagination of the original Uni-Vibe-pedal. Voodoo Lab’s Micro Vibe is a high-quality proposition at a fair price.
You can also simulate Uni-Vibe-style tones by using a suitable phaser. The Boss PH-3 is a modern and versatile phaser. If you want something even more affordable, you could check out Mooer’s range of effects.
This clip uses a combination of two phaser plug-ins in my audio sequencer:
****
If you want to go all the way to ”become Hendrix”, you will need to buy a left-handed Stratocaster and turn it into a right-handed instrument. The result will be authentic, but also much less comfortable than a regular Strat, because the controls are all in the wrong place.
Fender’s new Jimi Hendrix Stratocaster will give you the (very slight) difference a reversed headstock brings to the playing feel, as well as the (very slight) tonal differences of the reversed pickups, while keeping all of the Stratocaster’s great ergonomics intact.
Fender’s Hendrix model is a fine Strat, which you can use for all types of music. Still, it’s the ”Hendrix-thing” this guitar does the best!
If I could only have the maestro’s long fingers and musical imagination…
The new Vox AC10C1 combo amp nicely bridges the gap between the Custom Series’ AC4C1 four-watter and the 15-watt AC15C1.
****
The Vox AC10C1 (street price in Finland approx. 520 €) isn’t a copy or reissue of any of the AC10 versions from the 1950s or 60s, but rather a modern reinterpretation of the company’s Top Boost-theme in a more compact guise, and made in China, just like the rest of the Custom Series.
This being so, the new AC10C1 amp does away with the old version’s vibrato effect, adding instead such welcome modern features as a quality digital reverb, and separate Gain and (Master) Volume controls.
Vox’ new combo looks like a smaller version of their legendary AC30 combo, which isn’t a coincidence, I’m sure. It sports lots of black vinyl, white piping, a golden metal rail, and the famous maroon front cloth with the diamond pattern.
The AC10C1 only weighs 12 kilos, which means it’s very easy to carry by its single top handle.
As we are looking at a production line, Chinese valve amp, it would be totally unrealistic to expect hand soldered point-to-point wiring inside this combo. The AC10C1’s electronic components – tubes and all – are mounted on three PCBs. You can have a good looks at this combo’s innards in this picture.
The little Vox’ two EL84 main amplifier valves have been placed just beneath the ventilation grille on the top (next to the handle). The preamp valves – a pair of 12AX7s – get their ventilation via a small slot at the bottom end of the cabinet’s back wall.
The control panel sports the classic Vox chicken head knobs.
In addition to Gain and Volume, you will find a two-band EQ section, and the reverb control.
In practical terms, the Vox AC10C1 is a closed-back combo, despite the small opening for preamp tube ventilation.
A ten-inch Celestion VX10 has been chosen as the combo’s sole speaker.
In the EU the new combo is sold with an Eco-feature. When the Eco-switch is set to ”on”, the AC10C1 will power off automatically if the amp isn’t played for two hours.
The AC10C1 can be connected to an external speaker cabinet, as long as the load is kept to 16 Ohms.
****
Let me say something about the Vox AC10C1’s volume first:
This little amp is quite the belter for a combo rated at only 10 Watts! Yes, it does have a master volume control, but I still wouldn’t recommend using this Vox as a living-room amp in an apartment block. The Volume control really has to be set to 10 o’clock, or higher, to make this baby come to life.
The basic character of this Vox combo is rather bright and bitey – I had to take the Treble knob down to below 10 o’clock to find the sounds that I like.
This AC10C1 doesn’t have oodles of clean headroom, still there are some very nice clean tones to be had in the first third of the Gain control’s range, when you use Fender-type single coil pickups (Fender Stratocaster; amp gain at 10 o’clock):
Many valve amp snobs will view a digital reverb circuit as a big no-no, but in my view, the AC10C1’s reverb is one of the very best I’ve ever heard in an amp in this price range. The reverb is a digital version of a spring tank, and has a charming sense of depth. At higher settings you can even get some ”spring splash” by attacking the strings with gusto:
Due to its higher output a P-90-type pickup will require you to adjust the volume knob(s) on the guitar, if you want to achieve genuinely clean sounds. Here’s a clip of an Epiphone Casino (with Göldo P-90s), with the guitar’s volumes turned about halfway down (amp gain at 9 o’clock):
Here’s the same Casino with its volume controls set to 8 (the amp settings stay untouched):
Humbuckers, too, mean you will have to turn the guitar down a bit for clean sounds, otherwise the AC10C1 will start adding some of that famous Top Boost grit. The first clip uses a Hamer USA Studio Custom with its volume controls turned down to 5 (amp gain at 9 o’clock):
Same guitar, same amp settings, but the Hamer’s volumes have been set to 7:
You could sum up the AC10C1’s distorted sounds with one word – classic! This isn’t a high gain combo by no stretch of the imagination. This Vox feels most at home with Pop-, Blues-, and Rock-sounds of the Sixties and Seventies (and their modern descendants). If you want a piece of that classic Vox Top Boost tone (think Beatles, Queen, U2), the AC10C1 has it in spades at manageable volume levels.
Stratocaster; amp gain 3 o’clock:
Casino; amp gain 1 o’clock:
Hamer; amp gain 1 o’clock:
Stratocaster; full amp gain:
Casino; full amp gain:
Hamer; full amp gain:
****
In my opinion, the Vox AC10C1 is just the ticket if you’re after genuine Vox tones in a compact, easy-to-handle package.
Clean headroom isn’t to be had in abundance, but luckily this Vox combo reacts extremely well to volume changes on the guitar. The sound cleans up nicely, while the amp retains its full vigour and liveliness.
The Vox AC10C1 is loud enough for most rehearsal situations, and you might even use it in some small venues without a mike.
For studio work, too, I feel Vox’ AC10C1 has a lot to offer, because it enables you to get chunky Vox tones with much less bleed-through into other microphones, like the drum mikes.
****
Vox AC10C1
current street price in Finland approximately 520 €
Jimi Hendrixin suosio ei näytä hiipumisen merkkejä, vaikka tämä valovoimainen kitarasankari itse kuoli jo vuonna 1970 27-vuotiaana Lontoossa. Kiinnostus Hendrixin musiikkia kohti on yhä niin suuri, että hän on sijalla yhdeksän Forbes-lehden listalla parhaiten tienaavista kuolleista henkilöistä.
Fenderin Stratocaster oli mestarin suosikkisoitin, eikä ole siis ihme, että Fender hiljattain esitteli uuden Jimi Hendrix -nimikkomallin, joka on nyt myös saatavilla Suomessakin.
Uusi meksikolainen Fender Jimi Hendrix Stratocaster ei ole kuitenkaan firman ensimmäinen kunniaosoitus legendaariselle kitaristille:
Vuonna 1980 tehtiin pieni ”epävirallinen” erä Hendrix-Stratoja (tuotantoerä vain muutama tusina) valkoisella rungolla ja vasenkätisellä, isolla viritinlavalla varustetulla kaulalla. Vuonna 1997 ilmestyi Custom Shopin 100 kitaran erä Hendrixin Monterey-Stratosta, joka oli tarkka kopio soittimesta, jota Hendrix käytti Monterey-festivaalilla 1967. Se oli käsin maalattu vasenkätiselle sopivaksi muutettu oikeankätinen Strato pienellä lavalla. Monterey Strat -settiin kuului myös flight case -laukku, nahkahihna, sekä nahasta tehty topattu pussi. Vuonna 1997 ilmestyi myös Fender USA:n Jimi Hendrix Voodoo -Strato, joka oli oikeakätiselle tarkoitettu kopio Hendrixin legendaarisesta Woodstock-kitarasta. Voodoo-Straton juju oli, että kitaran logo oli alkuperäisen peilikuva, minkä ansiosta nimikkomallin käyttäjä näytti peilin edessä enemmän Hendrixiltä. 😀
Tässä tapauksessa kitaran leppärunko on saatavilla joko valkoisena tai mustana, ja siihen on liitetty yksiosainen vaahterakaula isolla, vasenkätisellä lavalla.
Viritinlavalta löytyy ns. transition logo 60-luvun keskiväliltä, joka on isompi kuin 50-luvun spaghetti logo, mutta vielä kultainen. Logo muuttui 60-luvun lopulla mustaksi CBS logoksi.
Nykyaikaisia parannuksia Hendrix Stratocasterissa ovat lavanpuoleinen kaularaudan säätöruuvi, sekä otelaudan loivempi kaarevuus (9,5 tuumaa), joka helpottaa kielten venytyksiä.
Lavan kääntöpuolelta löytyy Jimi Hendrixin nimikirjoitus, kitaran sarjanumero, sekä sulavasti toimivat Kluson-kopiot.
Kaulaliitos on hyvin perinteistä sorttia, mutta kaulalevyyn on kaiverrettu Authentic Hendrix -tuotteiden logo.
Tärkein ja ratkaisevin ero rivi-Stratoon piilee Fender Jimi Hendrix -mallin mikrofoneissa:
Meksikolaisessa nimikkomallissa käytetään laadukkaita American Vintage ’65 Gray-Bottom Fender-mikrofoneja, jotka on asennettu niin kuin tämä kitara olisi vasenkätinen. Kaula- ja keskimikrofoni on siis käännetty 180 asteella. Myös tallamikrofoni on ensin käännetty, mutta tämän lisäksi se on myös asennettu käänteisen kulmaan. Tavallisesti tallamikin bassopuoli on lähempänä kaulaa, Hendrix-Stratossa taas mikin diskanttipuoli on lähempänä soittimen kaulaa.
Tämä toimenpide kääntää mikrofonien erikorkoisten magneettien järjestystä, ja se myös muuttaa tallamikin tapauksessa mitkä ylä-äänet mikki poimii kielistä.
Vasta käyttötestissä selviää onko ero kuultavissa.
Säädinosasto on vintage-reseptin mukainen – master volume, kaulamikin tone ja keskimikin tone – mutta Hendrix-mallissa on nykyaikainen viisiasentoinen kytkin.
American Vintage ’65 -mikkisetissä kaikki mikrofonit on käämitty samaan suuntaan, niin kuin aidoissa 60-luvun Stratoissa. Tämän takia yksikelaisten hurina ei poistu mikkiasennoissa kaksi ja neljä, niin kuin monissa nykyaikaisissa Stratocastereissa!
Vibratalla on Fenderin vintage vibrato (”Sychronized Tremolo”) teräksisillä tallapaloilla.
****
Fender Stratot tunnetaan niiden hyvästä ergonomiasta, eikä Fender Jimi Hendrix -malli poikkea tästä linjasta.
Testiyksilö on mukavasti keskipainoinen ja sen runko hyvin sulavalinjainen. Fender on valinnut 1960-luvun C-profiilin tähän Hendrix-Stratoon, joka tuntuu todella hyvältä kädessä myös hyvin maltillisen paksuutensa ansiosta.
Testikitara saapui Es-vireessä 010-satsilla, mutta sen säädöt eivät olleet täysin kohdallaan suoraan laatikosta. Vibratallan kulma oli hieman liian jyrkkä ja myös soittimen intonaatio oli bassokielillä vähän pielessä. Oikean kokoisilla ristipääruuvareilla ongelmat hoidettiin nopeasti ja helposti pois päiväjärjestykseltä. Lopputulos oli erittäin hyvin soiva sähkökitara mukavalla tatsilla (kieltenkorkeus 12. nauhalla: matala-E: 2,2 mm/diskantti-e: 1,7 mm).
Loivasta otelautaradiuksesta (9,5 tuumaa) on todellakin paljon hyötyä bendaamisessa. Kielten venyttäminen on helpompaa, eivätkä kielet rämise isoissa intervalleissa ylimpiä nauhoja vastaan kuin usein kuperammalla vintage-radiuksella (7,25 tuumaa).
En ole ihan varma kuuluuko käänteisten mikrofonien soundillisia vaikutuksia ratkaisevasti Hendrix-Stratocasterin sähköisessä soundissa.
Hendrixin tekniikon ja soundigurun, Roger Mayerin, mukaan muusikko itse oli tyytyväinen tuotantolinjan Stratoihin. Mayer on sanonut useissa haastatteluissa, että ainoat toimenpiteet, joita tehtiin juuri ostettuihin soittimiin, olivat kaulataskujen siivoaminen lakkausjäämiltä. Sen sijaan Hendrixin efekteihin tehtiin kaikenlaista kustomointia.
Oli niin tai näin, uusi Fender Jimi Hendrix -malli soi kuin laadukas Strato. Tässä ensin puhdas pätkä:
Ja tässä esimerkki Hendrix-kitaran särösoundista:
Halusin ensin kokeilla Jimi Hendrix -Stratoa nykyaikaisessa soundiympäristössä, ja äänitin tämän pienen demon. Signaaliketju on Hendrix Stratocaster –> Electro-Harmonix Germanium 4 Big Muff Pi –> Morley M2 Wah/Volume –> Blackstar HT-1R:
Äänitin sitten vielä toisen, Hendrix-tyylisen demokappaleen. Signaaliketju on tässä Hendrix Stratocaster –> Morley M2 Wah/Volume –> Electro-Harmonix Nano Big Muff Pi –> Blackstar HT-1R. Kappaleen lopussa simuloin Uni-Vibe-efektin soundia nopealla phaser-efektillä miksausvaiheessa:
****
Hendrixin live-soundi
Vaikka Jimi Hendrix oli – ääniteknikko Eddie Kramerin avulla – melkoinen edelläkävijä efektien käytössä studiossa, perustui hänen live-soundinsa yllättävän pieneen efektiarsenaaliin. Tässä todella lyhyt johdanto Hendrixin signaaliketjuun lavalla.
1. Marshall Model 1959 ”Plexi” -stäkki Jimi Hendrix käytti mitä tänään kutsutaan vintage-tyylisiksi stäkeiksi, joiden vahvistimissa ei ollut high-gain säröpiirejä, eikä master volume säätimiä. Hänellä oli tavallisesti käytössä jopa kaksi 100-watista Marshall-stäkkiä, mikä tarkoitti että äänenpaine oli melkoinen. Stratollakin nämä vahvistimet menevät särölle, mutta soundi on enemmän Blues-tyylinen, kuin mitä saadaan nykyaikaisista high-gain stäkeistä.
Fuzz-tyypinen säröpedaali on mielestäni Hendrix-soundin kannalta ratkaisevassa asemassa, koska se lisää soundiin sekä lihaksia ja kermaista sustainea että runsaasti rosoisuutta.
Englantilainen musiikkilaitteiden maahantuoja Ivor Arbiter halusi saada firmalleen 1966 oman säröpedaalin. Hän keksi Fuzz Facen rakentamalla fuzz-piirin mikrofoniständin jalkaan. Pyöreä jalka näytti kahdella säätimellään ja yhdellä jalkakytkimellään naamalta, josta pedaalin nimi tulee.
Hendrix käytti Vox Wahiaan tavallisesti kytkettynä Fuzz Face -särön tuloon, mutta myös fuzzin jälkeen saadaan monta käyttökelpoista soundia. Hyviä wah-pedaaleja on saatavilla esimerkiksi Bossilta, Mission Engineeringiltä tai Jim Dunlopilta.
Lisämausteina Hendrix käytti vielä Roger Mayerin rakentamaa Octavia-efektiä, jossa säröefekti ja yläoktaaveri tuottavat hyvin erikoisia soundeja, sekä alun perin Leslie-simulaatioksi tarkoitettua Uni-Vibe-pedaalia.
Korgilta saa nykyään NuVibe-nimeä kantavan Uni-Vibe-uusintapainoksen, mutta pedaali on melko kallis hankinta. Voodoo Labin Micro Vibe on jo hieman edullisempi, mutta silti laadukas ratkaisu.
Uni-Vibe-tyylisiä soundeja voi simuloida myös phaser-efektillä. Bossin PH-3 on nykyaikainen phaser-pedaali monipuolisilla ominaisuuksilla, kun taas Mooerilta saa hyvin edullisen phaserin.
Esimerkkipätkässä ketjutin miksausvaiheessa kaksi phaser-plugaria audiosekvensserissä:
Tässä vielä LINKKI Kimmo Aroluoman erinomaiselle jutulle Hendrixin signaaliketjusta, sekä toinen LINKKI pro-luokan Hendrix-pedaalilaudan testille.
****
Jos haluaa soittaa kitaraa täysin autenttisesti Hendrixin hengessä, pitää hankkia itselleen vasenkätisten Strato, vaihtaa (tai kääntää) kitaran satula oikeankätiseksi ja soittaa sitä kitaraa sitten väärinpäin. Lopputulos on autenttinen, mutta samalla ergonomialta ongelmallinen, koska esimerkiksi säätimet ovat huonolla paikalla.
Uudelta Fender Jimi Hendrix Stratocasterilla saa vasenkätisen viritinlavan tuomaa (hieman) erilaista soittotuntumaa, sekä käännettyjen mikrofonien tuomaa (hieman) erilaista perussoundia oikeankätisen kitaran ergonomialla.
Fenderin Hendrix-malli on todella hyvä Strato, jolla voi soittaa myös muuta musiikkia kuin vain Hendrixiä, mutta Hendrix onnistuu kyllä erityisen hyvin.
Nyt pitäisi ”vain” olla mestarin pitkät sormet ja Hendrixin idearikkautta…
Uusi Vox AC10C1 on teholtaan oiva väliaskel firman Custom-sarjassa neliwattisen AC4C1:n ja 15-wattisen AC15C1-kombon välillä.
****
Vox AC10C1 (katuhinta noin 520 €) ei ole alkuperäisen (1950 tai 60-luvun) AC10-kombon uusintapainos, vaan uutuuskombo on Kiinassa rakennetun, nykyaikaisen Custom-sarjan jäsen.
Näin ollen AC10C1-vahvistimesta löytyy – alkuperäisen vibratoefektin sijaan – laadukas digikaiku, sekä erilliset Gain- ja (Master) Volume-säätimet.
Uusi Vox-kombo näyttää pienennetyltä versiolta firman legendaarisesta AC30-mallista – paljon mustaa vinyyliä, kultaiset ja valkoiset koristelistat, sekä vinoneliökuvioilla koristettu, ruskea etukangas.
AC10C1 painaa vain 12 kiloa, minkä ansiosta komboa on helppo kantaa sen ainoasta muovikahvasta.
Koska kyse on kiinalaisesta sarjatuotannosta, ei tässä voi odottaa käsinjuotettua, kallista point-to-point elektroniikka, vaan AC10 on toteutettu kolmella piirilevyllä, joihin myös vahvistimen putkikannat on kiinnitetty. Hyvän kuvan AC10C1:n elektroniikan arkkitehtuurista saa tästä linkistä.
Voxin kaksi EL84 päätevahvistinputkea sijaitsevat kombon kotelossa suoraan kahvan viereisen tuuletusritilän alla. Etuvahvistimen putket (2 x 12AX7) taas löytyvät kombon pohjan läheltä, jossa niille on takaseinässä toinen tuuletusaukko.
Myös kombon säädinpaneeli on ulkonäöltään tyypillinen Vox-kombolle.
Paneeli tarjoaa Gain- ja Volume-säätimien lisäksi vielä kaksikaistaisen EQ-osaston, sekä säätimen kaiulle.
Vox AC10C1 on käytännössä suljetulla takaseinällä varustettu kombovahvistin, vaikka takaseinässä onkin pieni tuuletusreikä.
Kaiuttimeksi on valittu yksi kymppituumainen Celestion VX10.
EU:ssa uutuuskomboa myydään uudella Eco-ominaisuudella. Kun Eco-kytkin on päällä-asennossa, AC10C1 menee omatoimisesti pois päältä, jos kombo on kaksi tuntia tyhjäkäynnissä.
AC10C1:n kanssa voi käyttää sellaista lisäkaappia, jolla on 16 ohmin impedanssi.
****
Ensin sana Vox AC10C1:n tehosta:
Tämä vahvistin on 10-wattiseksi komboksi erittäin kovaääninen! Uutuus-Voxi ei mielestäni oikein sovi kerrostaloasunnon olohuonekomboksi, koska tämä AC-kymppi alkaa soida kunnolla vasta, kun Volume-säädin on avattu ainakin ”kello kymmeneen”.
Vox-kombon perusääni on melko kirkas – löysin minua miellyttäviä soundeja vasta, kun Treble-säädin oli kello 10:ssä (tai vielä enemmän kiinni).
Vaikka uutuus-Voxi ei tarjoa valtavia määriä puhdasta headroomia, löytyy Gain-säätimen alkumetreillä kuitenkin kauniita puhtaita soundeja Fender-tyylisillä yksikelaisilla mikrofoneilla varustetun kitaran kanssa (tässä soi Fender Stratocaster, AC10C1:n Gain: kello 10):
Monille putkipuristeille digitaalinen kaiku putkikombossa on kuin punainen vaate, mutta ainakin minun mielestäni Vox AC10C1 tarjoaa yhden parhaista digikaiuista tässä hintaluokassa. Kaikutyyppi on muhkea jousikaiku, joka myös ”pärskii” mukavan autenttisesti isoilla säädöillä ja kovalla atakilla:
Gibson P-90 -yksikelainen vaatii jo – isomman lähtötason takia – kitaran omien volume-namikoiden säätämistä hiukan alaspäin, jos halutaan, että AC10C1 pysyy puhtaana. Ensimmäisessä klipissä soi Epiphone Casino, ja sen omat volume-säätimet ovat puoliksi kiinni (AC10C1:n Gain: kello 9):
Tässä sama Casino, mutta omat volumet säädetty kahdeksaan:
Myös humbuckereilla täytyy säätää kitaran omat volumet alas, muuten Vox AC10:n soundi muuttuu jo hieman rosoiseksi. Tässä kaksi esimerkkiä Hamer USA Studio Custom -kitaralla:
AC10C1:n särösoundien kirjo menee hyvin vahvasti ”klassisen” puolelle. Tämä ei ole mikään high gain -kombo, vaan Voxin luontevin ympäristö ovat 60- ja 70-luvun Pop-, Blues- ja Rock-soundit. Kombo tarjoaa kätevästi tyypilliset (Top Boost) AC30-soundit kompaktissa – ja ei ihan niin kovaäänisessä – formaatissa.
Stratocaster, Gain – kello 3:
Casino, Gain – kello 1:
Hamer, Gain – kello 1:
Stratocaster, Gain täysillä:
Casino, Gain täysillä:
Hamer, Gain täysillä:
****
Vox AC10C1 on mielestäni juuri oikea vahvistin, jos etsii aitoa Vox-soundia helposti hallittavassa kokonaisuudessa.
Puhdasta headroomia ei ole tarjolla valtavasti, mutta onneksi tämä Vox reagoi todella hyvin kitaran volume-säätimillä, eikä näin saavutettu clean-soundi muutu elottomaksi tai ponnettomaksi.
Vox AC10C1 on riittävän kovaääninen bändikäyttöön treenikämpässä, ja pienissä keikkapaikoissa jopa livenä ilman mikkiä.
Myös studiokäyttöön Vox AC10C1 on mielestäni hyvä valinta, koska kombosta saa aidon Vox-soundin ratkaisevasti vähemmällä vuotoäänellä.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 
