Avainsana: Gibson

Les Paul on Toast – Classic Custom

”James, saisinko Les Paul -kitarani paahdettuna?”

Uusi Gibson Les Paul Classic Custom on erehdyttävästi tavallista Les Paul Customia muistuttava malli, jolla on kuitenkin yksi ratkaiseva ero – otelauta paahdetusta vaahterasta.

Oikeaoppinen nimi on lämpökäsittely tai englanniksi ”torrefaction”. Prosessi stabiloi ja lujittaa puun ja muuttaa sen sointua lähemmäksi hyvin vanhaa puuta.

Les Paul Classic Customin mikrofonit ovat Gibsonin omia ’57 Classic- ja ’57 Classic Plus -malleja.

”I have toasted your Les Paul, Milord!”

Gibson’s new Les Paul Classic Custom is very similar to the original Les Paul Custom, but it features one important twist – a baked maple fingerboard.

The baking or torrefaction of wood stabilises the material, makes it stronger and makes it sound quite similar to really old wood.

The pickups on the Les Paul Classic Custom are a ’57 Classic in the neck position paired with a slightly hotter ’57 Classic Plus at the bridge.

0

Classic Guitars, part 7: Gibson ES-175

The Gibson ES-175 is the Gibson guitar, that has been in continuous production for the longest.

When it was first introduced in 1949 it was a single-pickup model, with a P-90 in the neck position. The ES-175 was meant to be an electric Jazz-guitar from the start, so the body was constructed from laminated, pressed maple, instead of featuring a solid carved top. The neck is mahogany and the bound fingerboard made from rosewood.

For the first few years the guitar was equipped with a pre-compensated ebony bridge, later models feature a tune-o-matic bridge.

Two different tailpieces can be found on an ES-175: at first it featured a trapeze, like the Gibson at the top, later models were equipped with the special T-shaped tailpiece of the Epiphone below, but since the 1970s both types have been used on and off.

In 1953 the original ES-175 was joined by the now classic two-pickup model, the ES-175D. From 1957 onwards both models have been equipped with humbucking pickups.

In 1971 the single-pickup model was deleted from Gibson’s range, and the two-pickup model’s designation thus changed to ES-175 without the ”D”.

The ES-175 is an absolut classic among full-body Jazz-guitars, and its has become the yardstick most newcomers have to live up to.

In Rock-circles Steve Howe of Yes is by far the most famous user.

From 1952 to ’58 the ES-175 also had a foxier sister, called the ES-295:

The ES-295 is built exactly like an ES-175, except for the all-gold finish, the cream pickguard, and the fact that the original incarnation featured the long Les Paul -trapeze-bridge.

Most people associate this model with early Rock’n’Roll as well as Country-music. Elvis Presley’s original guitarist, Scotty Moore, was often spotted with an ES-295.

Save

0

70s Flashback: Gibson L6S ** Vaahterakitara 70-luvulta: Gibson L6S

Gibson L6S on tullut takaisin!

1970-luvun malli oli silloisen mainonnan mukaan ”maailman monipuolisin kitara”, ja mannekiineina toimivat mainoksissa Carlos Santana ja Al DiMeola.

Gibson L6S on täysin vaahterasta tehty sähkökitara. Master volumen ja kahden tone-säätimien lisäksi soittimessa on vielä kuusipykäläinen kiertokytkin, jolla voi valita täysien humbuckereiden ja puolitettujen vaihtoehtojen välillä.

Lisätietoja löydät TÄÄLTÄ.

The Gibson L6S is back!

When it was released in the 1970s the L6S was hailed in Gibson’s advertisements as ”the world’s most versatile guitar”, and endorsed by Carlos Santana and Al DiMeola.

The Gibson L6S is crafted in its entirety from maple. In addition to a master volume and two tone controls the guitar features a 6-way rotary switch for pickup switching (full humbuckers or coil-splits).

More info HERE.

4

Putting a new jack plate on a Les Paul

pictures: Béla Berka

Les Paul jack plates are traditionally made of plastic on most models. Plastic is a great flexible material – until it gets brittle through ageing, that is. The jack plate on my Junior lost one of its corners recently, so it was time for a new one.

I decided to switch to a chromed metal jack plate this time, which should last considerably longer than plastic. A genuine Gibson-plate should (at least theoretically) guarantee the new plate will be a straight swap without complications.

I’d recommend you loosen the nut before taking off the plate.

A screwdriver with the correct tip will keep the screw heads in working order.

The nut is easy to unscrew with your fingers, if you’ve remembered to loosen it at the start of our little operation.

Fix the jack to the plate using only very moderate force – if you overdo it the jack might bend. It’s important to hold the jack in place to keep it from turning along with the nut. If you allow the jack to spin chances are you’ll rip off the leads in no time.

In some cases a jack will only fit into the cavity in one particular position. If the jack doesn’t fit in snugly and easily, loosen the nut a little bit and try to find the correct position.

The Gibson-plate fits like a glove, so all that’s left to do is screw it back in place.

Mission accomplished – shiny new plate on cherished old guitar!  😀

0

Jakkilevyn vaihto Les Paulissa

kuvat: Béla Berka

Lähes kaikissa Gibson Les Paul -malleissa jakkilevy on muovista. Muovin hyvä puoli on, että se on joustava materiaali – mutta vain tietyn ajan. Minun Juniorin noin kymmenen vuotta vanhasta jakkilevystä on hiljattain murtunut yksi kulmista. Oli siis uuden aika…

Tällä kertaa päätin hankkia kromatun metallilevyn, jonka pitäisi kestää muovia kauemmin. Aidon Gibson-varaosan pitäisi sopia vanhan jakkilevyn tilalle ilman ongelmia.

Ennen kuin poistaa ruuvit on suositeltavaa löysätä jakin mutteria hieman sopivalla avaimella.

Oikean kokoinen ruuvimeisseli pitää ruuvien päät ehjinä.

Jakin mutteri lähtee nätisti käsivoimilla, kun on muistettu löysätä sitä operaation alussa.

Jakin mutteri kiristetään hyvin maltillisella voimalla, muuten jakki voi vääntyä. On tärkeää pitää jakkia sormilla paikoillaan, jottei se pyörii kiristäessä mukana – johdot voisivat irtoa.

Joissakin tapauksissa jakki sopii vain yhdessä tietyssä asennossa takaisin kitaraan. Jos näin on, täytyy avata mutterin vielä kerran ja asemoida jakkia uudestaan.

Uusi levy sopii kuin nakutettu, joten ruuvit huolellisesti takaisin puuhun.

…ja tältä näyttää valmis asetelma.

3

Erikoispainos Les Paul Studiosta – LP Studio Swirl

Uusi Studio Swirl on saatavilla neljässä eri värivaihtoehdoissa: Blue Swirlin (kuvassa) lisäksi on tarjolla sekä kultainen, musta tai vihreä vastine aiheesta.

Erikoinen on Swirl-mallissa sen värillinen lapa, sekä otelauta afrikkalaisesta obeche-puusta (palisanterin tai eebenpuun sijaan).

Kaulamikkinä toimii 490R-humbucker (alnico III -magneetilla) ja tallamikrofoniksi on valittu 498T, jolla on alnico V -magneetti.

Lisätietoja saa TÄSTÄ.

0

Perustietoa – akustisen kitaran monet muodot

Teräskielinen akustinen kitara nykyisessä muodossa on syntynyt Yhdysvalloissa, ja perustuu pitkälti Christian Friedrich Martinin (1793 – 1873) keksintöihin. Tärkein niistä oli uusi X-rimoitus, jonka ansiosta kansi kestää teräskielten suurta vetoa.

C. F. Martinin aikoihin kitarat olivat toki vielä ”nailonkieliset” (kielet valmistetiin eläinten suolista). Hänellä X-rimoitus oli ensisijaisesti oiva tapa vahvistaa kitaran jokapäiväistä käyttöä ”villissä lännessä” varten.

****

Enimmäiset teräskieliset Martinit ilmestyivät 1920-luvulla, ja niissä oli vielä monta yhtäläisyyksiä edeltäjiinsä: koppa oli esimerkiksi vielä melko pieni ja siro (noin 48 cm pitkä ja 34 cm leveä) ja kitaran kaula varsin leveä ja usein V-profiililla varustettu. Kaulaliitos oli 12 nauhan kohdalla.

Martinin nomenklatuuran mukaan tällaiset kitarat ovat 1- tai 0-kokoiset. Nykyään puhutaan tavallisesti parlour-kitaroista.

Parlour-kitara sopii erinomaisesti sormisoittoon, leveän kaulansa ansiosta. Soundi on hyvin balanssissa, vaikka se voi kuulostaa nykykorville ehkä vähän keskiäänivoittoiseksi.

Tältä Parlour-kokoinen kitara kuulostaa:
• sormisoitto

• plektralla

****

Ensimmäinen nykyaikainen teräskielinen akustinen oli vuonna 1929 ilmestynyt Martin OM -malli (Orchestra Model). Tunnettu banjon soittaja nimeltään Perry Bechtel halusi vaihtaa kitaraan, mutta toivoi soittimen, jossa oli huomattavasti kapeampi kaula, kaulaliitos 14 nauhan kohdalla sekä enemmän poweria.

Firma otti 000-mallinsa, muutti kaulaliitoksen ja pidensi mensuurin – ja OM-kitara oli syntynyt.

OM-mallin soundi on loistavassa balanssissa, ja kitara sopii hyvin sekä soolosoittoon että lauluäänen komppaamiseen. Myös studiossa OM-kitarat sekä nykyaikaiset 000-veljensä (joilla on 1930-luvulla muutettu kaulaliitos myös 14 nauhan kohdalle) ovat hyviä työkaluja, koska ne eivät ole niin bassovoittoisia kuin monet isommat kitarat.

Esimerkiksi Eric Claptonin Martin-nimikkomalli on 000-kokoinen kitara.

Muuten: joskus tätä koppakoko kutsutaan myös Folk- tai (Grand) Auditorium -kitaraksi.

Tältä Grand Auditorium -kokoinen kitara kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Maailman tunnetuin teräskielinen on kuitenkin vuonna 1935 ilmestynyt Martin Dreadnought.

Jo 1910-luvulla Martin rakensi samankaltaisia kitaroita Ditson-merkillä samannimiselle soitinkaupalle, mutta piti niitä itse turhan isona. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kitaristit kuitenkin tarvitsivat isommat ja kovaäänisemmät soittimet isoissa bändeissään, ja Martin kehitti vanhat Ditsonit eteenpäin Dreadnoughtiksi.

Dreadnought- tai D-mallisista kitaroista tuli suurmenestys ja varsinainen kulttuuri-ikoni elokuva-cowboyten ja rockstarojen käsissä.

Soundi on melko kovaääninen ja bassorekisterissä löytyy mukavasti potkua. Yleispätevä kitara siis…

Tältä Dreadnought kuulostaa:

• sormisoitto

• plektralla

****

Gibson taas tuli kitararakentamiseen ihan eri suunnasta. Orville Gibson (1856 – 1918) otti klassisen viulun rakennusperiaatetta esikuvaksi, ja lähti kehittelemään uudenlaisen kitaran. 1900-luvun alussa hän rakensi ensimmäiset orkesterikitarat, joista Gibson-firman työntekijä Lloyd Loar teki 1920-luvulla sellaisia klassikoita kuin esimerkiksi L-5-mallin.

****

Gibson Guitars kuitenkin alkoi 1920-luvun loppupuolella rakentaa myös ”tavallisia” (Flat-Top) kitaroita.

Vuonna 1942 ilmestyi Gibsonin ensimmäinen oikea klassikko – J-45. Kitara on idealtaan hyvin lähellä Martinin D-mallia, mutta hieman pyöreämmät hartiat (slope-shoulder tai round-shoulder) ja hieman lyhyempi mensuuri antavat Gibsonille lämpimämmän soundin ja hivenen verran pehmeämmän atakin.

****

Vuonna 1937 elokuva-cowboy Ray Whitley tilasi Gibsonilta kitaran, jonka piti olla prameampi ja kovaäänisempi kuin kenenkään muun filmisankarin kitara.

Lopputulos oli Gibson SJ-200 (tai J-200) -malli, josta tuli countryklassikoksi.

SJ-200:n vaahterakoppa kuusikannella on kitaran ison, mutta kuivahkon äänen takana. Myös kaula on vaahterasta, minkä ansiosta atakki on hyvin napakka.

Tältä Jumbo-kokoinen kitara kuulostaa:

• Running Man (Badenius/Berka)

****

1950-luvun lopussa Gibson-pomo Ted McCarty kuitenkin halusi myös Gibsonille omia ”oikeita” (kulmikkaampia) D-mallisia kitaroita. Ensikokeilut julkaistiin Epiphone-merkkisinä, esimerkiksi country-aiheinen Frontier-malli.

Kun kerran reaktiot olivat positiiviset, Gibson julkaisi myös omat mallinsa: Hummingbird (1960) ja Dove (1962).

Tässä vielä kaksi Dreadnought-esimerkkiä lisää:

• sormisoitto

• plektralla

2

Tokai LC-85 – Sounds! [][][][][] Tokai LC-85 – Soundeja! [][][][][]

Tokai LC-85 neck PU clean (kaulamikki puhtaana)

Tokai LC-85 both PUs clean (molemmat mikit puhtaina)

Tokai LC-85 bridge PU clean (tallamikki puhtaana)

πππππππππππ

Tokai LC-85 neck PU crunch (kaulamikki säröllä)

Tokai LC-85 both PUs crunch (molemmat mikit säröllä)

Tokai LC-85 bridge PU crunch (tallamikki säröllä)

πππππππππππ

Tokai LC-85 bridge PU lead (soolosoundi soitettu tallamikillä)

More information on the guitar HERE.

Lisätiedot löydät TÄSTÄ tai suoraan Musamaailmalta.

0

Tokai LC-85 Ltd Ed – parempi kuin alkuperäinen?

Ovelien vaihtokauppojen ansiosta yksi minun pojista on saanut ostettua itselleen Tokai LC-85 -kitaran.

LC-85-malli on yksi firman kalleimmasta kitaroista, joita valmistetaan Japanissa käsityöllä. Tämä Tokai on ”kunnianosoitus” kahdella humbuckerilla varustetulle Gibson Les Paul Custom -kitaralle.

Limited edition -version yksiosainen mahonkikaula on viimeistelty öljyämällä, tavallisissa malleissa se on lakattu kiiltävän mustaksi.

Eebenpuiseen otelautaan on asennettu 22 jumbo-kokoista nauhaa, sekä neliskulmaisia otemerkkejä helmiäisjäljitelmästä. Juha Lottonen on oston jälkeen hionut soittimen nauhat ja asentanut kitaralle uuden satulan luusta.

Runko on valmistettu perinteisellä tavalla: paksun mahonkisen takaosan päälle on liimattu vaahterakansi. Mustavalkoinen reunaloitus näyttää kyllä juhlavalta.

Käytetyn kitaran kultaisilla metalliosilla on asiaankuuluvat kulumanjäljät, niin kutsuttu ”patina”. Tallaksi on valittu Gotohin tune-o-matic. Mikrofonit taas ovat Tokain omia, vintage-tyylisiä PAF-Vintage Mark II -malleja.

Ja tässä kuvassa näkyy LC-85:n Gotoh-virittimiä…

Tämän kitaran soitettavuus on ensiluokkainen – kevyt ja notkea.

Tokain PAF-tyyliset mikrofonit kuulostavat isoilta ja eloisilta, ja niissä on maltillinen teho. Tästä syntyy fantastinen humbucker-soundi, jolla on oiva annos pirteyttä, kiitos vaahterakannen (jonka alkuperäinen Les Paul Custom sai vasta 1960-luvun loppumetreillä) ja eebenpuisen otelaudan.

Ainoastaan hieman jäykässä, laatikkomaisessa kytkimessä olisi mielestäni vielä pikkusen parantumisen varaa.

Aion lisätä lähipäivinä vielä esimerkkisoundeja blogille…

Tokain maahantuoja on Suomessa Musamaailma. Uusimmassa Riffi-lehdessä (6/2011) on mukana monisivuinen Tokai-liite!

1

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑