Klassikkokitarat, osa 3: Fender Telecaster
Fenderin Telecaster on kaikkien lankkukitaroiden äiti. Vaikka jo 1930-luvulla yksittäiset keksijät tekivät kokeiluja lankkumallisien sähkökitaroiden kanssa, onnistuivat Leo Fender ja George Fullerton luomaan vuonna 1950 perustuksen valtavalle sähkökitara-teollisuudelle.
Sittemmin Telecasterina tunnetuksi tullut malli näki päivävalon Esquire-nimisenä. Ensimmäisillä Esquireillä oli ainoastaan tallamikrofoni ja säätimien vieressä pieni painokytkin, jolla voitiin vaihdella tavallisen soundin ja bassovoittoisen presetin välillä. Muutaman viikon kuluttua painokytkin vaihtoi kolmiasentoiseen vipukytkimeen, ja tarjolla olivat bassovoittoinen soundi, tavallinen mikrofonisoundi tone-säätimellä sekä mikrofoni kytkettynä suoraan lähtöjakille.
Kun kaksimikkinen versio esiteltiin, sekin kulki lyhyen ajan nimellä Esquire, ennen kuin annettiin sille nimen Broadcaster. Helmikuussa 1951 Fender sai kuitenkin sähkeen, silloin paljon isommalta firmalta Gretsch, jossa kehotettiin Fenderiä luopumaan nimestä Broadcaster, koska Gretschillä oli Broadkaster-niminen rumpusarja ja nimi oli suojeltu tavaramerkki.
Oli siis aika löytää pysyvän nimen kitaralle. Ennen kuin uusi nimi otettiin käyttöön Fender kuitenkin käytti loppuun vanhoja logotarroja, joista poistettiin Broadcaster-kirjoituksen. Nämä kitarat kutsutaan nykyään lempinimellä ”Nocaster”.
Elokuussa 1951 kaksimikrofonisesta kitarasta tuli loppullisesti Fender Telecaster.
Telecaster on todella suoraviivainen peli, jolla on kulmikas runko ilman viisteitä ja ruuveilla kiinnitetty vaahterakaula, joko palisanteriotelaudalla tai ilman.
Etumikrofonilla on metallisuoja ja tallamikrofoni taas on ripustettu suoraan laatikkomaiseen tallaan.
Perinteisessä vintage-tallassa on vain kolme tallapalaa, mutta nykyään on olemassa monta eri versioita myös kuudella tallapaloilla. Hardcore-fanit voivat riidellä loputtomin eri Telecaster-tallojen ”paremmuudesta” – sanotaan nyt vaan, että tallapalojen materiaaliksi käytetään eri versioissa messinkiä, terästä tai valumetallia, ja materiaalilla on myös vaikutusta kitaran loppulliseen soundiin.
Vuodesta 1967 lähtien kolmiasentoisesta kytkimellä saa valittua lämmintä kaulamikrofonia yksin, kaunista ja hieman onttoa yhdistelmää molemmista mikrofonista, sekä nasaalisen jäntevää tallamikrofonia yksin. Juuri tallamikrofonista tuli countrymusiikin vakiovaruste, mutta Telecaster on paljon monipuolisempi soitin, joka soveltuu lähes kaikkeen Bluesista Rockiin. Jopa muutama metallikitaristi on nähty Telecasterin kanssa, tosin usein humbuckereilla kustomoidulla kitaralla.
Mielestäni Telecaster on loistava valinta ensisoittimeksi, jos tulee toimeen sen hieman kulmikkaan rungon kanssa. Leo Fenderin pääajatus oli luoda kitara, joka olisi mahdollisimman helppo rakentaa, helppohoitoinen ja helppo korjata. Sellainen kitara, joka olisi uskollinen työjuhta rankassakin keikkaelämässä.
On erittäin harvinnaista, että keksijä onnistuu kertaheitolla näin täydellisesti.
Klassikkokitarat, osa 2: Gibson Les Paul
Kun Fender Esquire- ja Telecaster-kaksikko ilmestyi vuonna 1950, suuri enemmistö kitarajavalmistajia nauroi kalifornialaisen pikkupajan tuotokset nähtyään. Perinteikäiden firmojen edustajat halveksivat Fenderin ”WC:n istuimet”.
Melko pian huomattiin, että uuden pelaajan tuotteet alkoivat pikkuhiljaa myydä countrykitaristien piireissä.
Gibson Guitarsin silloinen toimitusjohtaja, Ted McCarty, huomasi myös asian, ajatteli että olisi parasta, jos Gibsonilla olisi omaa vastausta tähän haasteeseen.
Ja tästä vastauksesta tuli maailman myydyin nimikkokitara – Gibson Les Paul Standard.
Les Paul oli 50-luvulla erittäin suosittu kitaristi, joka oli vapaa-aikana myös keksijä.
Luonnollisesti Gibson loi oman näköisen kitaran, jolla on perinteinen liimattu kaula ja kaksikerroksinen runko kauniisti kaarevalla kannella. Kaula ja rungon takaosa veistettiin mahongista, reunalistoitettu otelauta oli palisanterista ja kansi vaahterasta.
Ensimmäinen versio oli varustettu kahdella P-90-mikrofoneilla ja vaahterakansi oli kullanvärinen. Tämän version soundi on hieman pehmeämpi kuin tavallisesti Fendereissä, mutta kuitenkin yllättävän jäntevä.
Varsinnaiseksi klassikoksi nousi kuitenkin vasta vuoden 1957 tulkinta aiheesta, joka on varustettu kahdella humbuckerilla ja viimeistelty kauniilla liukuvärityksellä.
Uudistetun version soinnissa oli nyt selvästi enemmän potkua ja lämpöä, mikä myöhemmin 60-luvulla auttoi kitaristejä loputomman sustainin metsästämisessä.
Hieman näyttävämpi musta (tai valkoinen) Les Paul Custom -mallikin on jo pitkään monien rock- ja metallikitaristien suosiossa (mm. Keith Richards, Randy Rhoads, Zakk Wylde).
Aloittelijan näkökulmasta Les Paul -kitaran hyvät puolet ovat sen kiinteä talla, jonka ansiosta virittäminen on helpompaa kuin esim. Stratocasterilla, ja Gibsonin pikkuisen lyhyempi mensuuri sekä loiva otelaudan kaarevuus, jotka tekevät kielten venytymisestä tuntuvasti helpompaa.
Huonoja puolija ovat Les Paul -kitaroiden suurempi paino, kun niitä vertaa Fender Stratocaster- tai Telecaster-malliin. Kaikissa Gibson-kitaroissa on myös taakse kallistuva viritinlapa, joka voi mennä helpompi rikki, jos kitaraa pudotetaan. Gibsonin tai kopion ostaessa kannatta siis hankkia myös ainakin paksusti topatun kuljetuskassin tai, jos budjetti salli, oikean kitaralaukun, jos sellainen ei kuulu hintaan.
Berka testaa, osa 1: Squier Vintage Modified Precision Bass TB
Berka testaa -sarjassa esittelen soittimia ja laitteita, jotka eivät ylitä Riffi-lehden uutiskynnystä.
Fenderin ensimmäinen uusintapainos vanhasta mallista ilmestyi jo vuonna 1968. Silloin CBS/Fender kaivoi esiin ensimmäisten Precision-bassojen speksit ja toi uusinnan markkinoille nimellä Fender Telecaster Bass.
Telecaster-bassolla oli pieni lapa, kulmikas runko ilman viisteitä ja yksikelainen, Telecaster-kitaran tallamikkiä muistuttava mikrofoni.
Koska Telecaster-basso ei ollut suuri myyntimenestys, koki malli perusteellisen uudistuksen jo vuonna 1972. Pääero ensimmäisen ja toisen version välillä on uudistetun mallin isokokoinen humbucker kaulan lähellä. Mikrofoni oli humbuckerin keksijän, Seth Loverin, käsialaa.
Juuri tämän basson saa (vuodesta 2007) Fenderin edulliselta Squier-tytäryhtiöltä: Squier Vintage Modified Precision Bass TB.
Squier Precision TB on hyvin uskollinen esikuvalleen, mutta eroja ja nykyaikaisia parannuksiakin löytyy:
TB:n vaahterakaula on kiinnitetty tiukasti perinteisellä ruuviliitoksella, jossa käytetään neljä ruuvia. Alkuperäisversiolla oli CBS/Fenderin myöhemmin epäluuloja herättänyt Tilt-Neck-liitos.
Kaulan ohut mattalakkaus näyttää ehkä hieman aneemiselta, mutta tuntuu paljon ”nopeammalta” kuin vanhan paksu polyesterikerros. Soittotuntuma on myös nykyaikaistettu loivemmalla otelaudan radiuksella ja paksuilla nauhoilla.
Runko on veistetty lehmuksesta, mutta sekä etu- että takapuoli ovat saaneet ylleen näyttävät saarnivanerit, jotka antavat mallille sen oikean 1970-luvun ulkonäön. Kolmivärinen liukuväritys on kaunis ja asiallisesti viimeistelty. Mukavuudestakin on huolehdittu Squierissa – Precision TB:n rungossa on etuosassa viiste käsivarsille.
Metalliosat ovat perinteen mukaisia: kookkaat, vintage-tyyliset avoimet virittimet, jotka tuntuvat asialliselta, sekä 1951-tyylinen Fender-talla kahdella messinki-tallapaloilla. Intonaation säätö ei ehkä ole ihan samaa luokkaa kuin nykybassoissa, mutta kielitys läpi rungon pitää huolta hyvästä sustainesta.
Elektroniikka on passivista – kookas kaulahumbucker, volume- ja tone-säädin, siinä kaikki.
Squier Vintage Modified Precision TB:n soundi on iso, mehukas ja varsin leveä, muttei koskaan tukkoinen. Pitkä mensuuri sekä vaahterakaula pitävät huolen siitä, että soinnin selkeys säilyy myös kaulahumbuckerilla. Ja jos kaipaa oikeaa syväbassoa, tone-säädin hoitaa asian hetkessä.
Squierin TB on mielestäni loistava basso blues-, reggae- tai r&b-bändin basistille.
Klassikkokitarat, osa 1: Fender Stratocaster
Vuonna 1954 ilmestynyt Fender Stratocaster on epäilemätön maailman myydyin, kopioiduin ja monipuolisin kaikista klassikkomalleista.
Perinteisesti Stratolla on vaahterasta veistetty kaula, joka on kiinnitetty lankkurunkoon ruuvaamalla. Hyvin ergonominen runko on vintage-versioissa saarnista tai lepästä, mutta myös poppeli-, agathis- tai lehmusrungot ovat hyvin yleisiä.
Stratocasterin monipuolisuus johtuu pitkälti sen kolmesta mikrofonista, joista saa viisipykäläisellä kytkimellä esiin monta eri soundeja. Buddy Hollysta Jimi Hendrixiin, John Mayerista Dave Murrayhin ja Eric Claptonista Ritchie Blackmoreen – käyttäjien kaarti ja genrien kirjo on loputon.
Aloittelijan näkökulmasta Strato-tyyliset soittimet tekee houkkuttelevaksi niiden yleisyys ja modulaarisuus, jonka ansiosta sekä lisenssipelit että kopiot ovat hinnoiltaan hyvin edullisia ja kitarat helposti kustomoittavissa.
Mutta kitaristinoviisille Strato ei ole täysin ongelmaton valinta, etenkin vibratallansa takia. Strato-tyylisten kitaroiden vibrato on usein säädetty niin, että kampea voi vetää sekä ylös että työntää alas. Tällainen ”kelluva” säätö vaikeuttaa kitaran virittimistä sen verran, että aloittelija voi helposti tuskaantua.
Kannattaa heti pyytää, että soitinliikkeen myyjä säätää tallan niin, että sen aluslevy makaa tukevasti rungon päällä. Tällainen toimenpide hoituu nopeasti ilman lisäkustannuksia ja säästää harmailta hiuksilta.
Joidenkin soittajien mielestä kitaramallin volume-säädin on myös turhan lähellä plektrakättä, jonka takia volyymin voi joskus vahingossa säätää kesken biisin mykäksi. Toisten mielestä taas säädin on oikein kätevässä paikassa – makuasioita siis.
Jos haluaa soittaa rankempaa metallia kannattaa ehkä harkita humbucker(e)illa varustettu versio, joka on suoraan paketista vedettynä valmis moshaukseen.
Sähkökitara – hyvä kitara aloittelijoille
Usein tyrkätään aloittelijalle klassista, nailonkielistä kitaraa. Se on kaunisääninen soitin, mutta sen kaula on erittäin leveä, minkä takia juuri kitaristialulle klassinen kitara voi olla liian hankalaa. Tämän lisäksi nailonkielet eivät pidä vireensä kovinkaan hyvin, ja virittäminen kokemattomalle kitaristille liian aikaa vievä.
Tämän lisäksi nailonkielinen sopii hyvin Folk-laulujen esittämiseen, mutta rockarille se on täysin epäsopiva imagoltaan ja soundiltaankin.
Teräskielinen akustinen on tärkeä soitin Rock- ja Pop-musiikkissa, mutta tämän soitintyypin verraten paksut ja jäykät kielet ovat aloittelijalle usein liian kova pala purtavaksi.
Mielestäni juuri sähkökitara on loistava valinta ensimäiseksi soittimeksi, koska kielet eivät ole liian jäykät ja kaula tavallisesti mukavan kapea.
Vaikka monet ajattelevat heti kovaäänistä musiikkia, kun sana ”sähkökitara” mainitaan, on juuri sähkökitara mainio soitin kerrostalossa. Sähkökitaraa voi nimittäin soittaa myös täysin ilman vahvistinta, jolloin kuuluu vain hyvin hiljainen ääni (etenkin jos kyse on lankkukitarasta), tai kätevästi kuulokevahvistimella häiritsemättä naapuria.
Tulen esittelemään seuraavien viikojen aikana tärkeimmät sähkökitaramallit, sekä niiden hyvät ja huonot puolet aloittelijan näkökulmasta.
Guitar pickup types – the basics
Almost all pickups found on electric guitars are based on electromagnetic induction, which means creating an electrical current by using a changing magnetic field and a coil of copper wire.
In contrast to a dynamo or a power generator, both the magnet and the coil are stationary in a guitar pickup. Here the guitar string’s vibrations ”mix up” the magnetic field and cause a current to flow.
The resulting weak electrical signal passes through the guitar’s controls and – via the lead – on to the guitar amplifier, where the signal is amplified, so it can drive a speaker.
While virtually all pickups follow the same basic principles they are generally divided up into four types according to their different build:
* singlecoil pickups
* P-90
* humbucking pickups
* active pickups
****
The singlecoil pickup
The singlecoil pickup is the oldest and most basic pickup type of all. The most common singlecoils are the ones used in Fender Telecaster and Stratocaster -guitars, where six slug magnets are stuck into two plates made from vulcanised fibre. The coil is then wound around the magnets.
These slim and tall pickups tend to have a bright, cutting sound.
Check out these examples:
****
The P-90
The P-90 is the oldest Gibson-pickup still in regular use. Even though the P-90 is also a singlecoil pickup, it is put into its own category due to its different build.
Here the coil is wound around a plastic coil former with two oblong magnets stuck on underneath. The coil is much flatter and wider than a Fender-style singlecoil.
A wider coil isn’t able to pick up high frequencies (treble) as well as a narrow one, which is why a P-90 generally has a more middly tone than a Fender-singlecoil:
The P-90 is build in two main versions. For installation on semi-solid guitars a bottom-plate with installation brackets is used in combination with the so-called dog ear -cover. On solidbody guitars the P-90 is mostly installed with two long screws through the top of the unit, and a smaller ”soap bar” cover is used.
****
The humbucker
Singlecoil pickups sound great, but they all have one problem in common – they pick up noise from transformers, fluorescent lights, computer monitors, DVD-players etc, because a copper coil always acts as an antenna.
In the mid-1950 engineers started to develop ideas for noise-free guitar pickups. These days the anoraks like to debate who came first – Ray Butts, who invented the Filtertron-pickup for Gretsch, or Gibson’s Seth Lover.
In any case, in the end Gibson’s unit became the de facto industry standard.
The Gibson-type has two coils arranged next to each other, with a single oblong magnet stuck underneath, between the coils and the pickup’s bottom plate. Because the coils are wound in opposite directions, but their magnetic polarity is different, the noise is cancelled out while the guitar string’s vibration is picked up.
The original pickups were built with metal covers, but in the mid-Sixties some Blues-players (for example Eric Clapton) discovered you could squeeze out a few more drops of treble once the cover is removed (don’t try this at home, you can easily ruin the pickup).
Thanks to its twin coils a humbucker generally sounds bigger and fatter than a singlecoil, which is great for achieving overdriven and distorted tones.
This is what a typical humbucker sounds like:
****
The active pickup
The main difference between an active pickup and the three other pickup types is that the active pickup is equipped with a built-in pre-amplifier. Most active pickups are humbucking and come either in the Gibson-humbucker size or shrunk to fit a Stratocaster-pickup’s dimensions.
Thanks to their preamps most active pickups have a healthy output signal with a very clean tone. Most active units’ guts are sealed with plastic resin inside their cover, making them practically immune to feedback (a loud, howling or whistling sound from the amp) even at very high volume levels. This is why active pickups are very popular in the Metal genre.
The only drawback is that your guitar won’t work without a 9 V -battery.
This is what an EMG 81 sounds like:
****
Why do most electric guitars have more than one pickup?
The position of a pickup on a guitar influences what the pickup ”hears”.
The closer the unit is moved towards the bridge, the brighter and sharper the sound gets. The closer you move to the end of the fretboard, the warmer and fuller the sound becomes.
If a guitar is equipped with with more than one pickup you can use a switch to quickly select the desired guitar sound – either by selecting a pickup on its own or by combining two (or even three) units.
Here I’m switching from the neck pickup to the bridge pickup and back again:
Perustietoa sähkökitaran mikrofoneista
Perinteiset sähkökitaran mikrofonit perustuvat sähkömagneettiseen induktioon, siis ilmiöön, jossa muutos magneettikentässä tuottaa sähkövirran lähellä olevassa kuparisilmukassa (kela).
Ero sähkögeneraattorin ja kitaramikin välillä piilee siinä, että generaattorissa joko kela tai magneetti liikkuu. Kitaramikrofonissa sekä kuparikela että magneetti ovat liikkumattomia – sähkökitaroissa kielten värähtely mikin magneettikentässä indusoi (tuottaa) pientä määrää sähköä.
Tämä erittäin heikko sähkövirta kulkee sitten kitaran säätimien ja kytkimien läpi kitarajohdon kautta vahvistimeen, jossa kitaran heikkoa sähkösignaalia vahvistetaan riittävästi, että kaiuttimesta kuulee ääniä.
Vaikka käytännössä kaikki kitaramikit toimivat samalla periaatteella, on olemassa neljä päätyyppiä, joilla on hieman eriäviä detaljiratkaisuja:
• yksikelainen
• P-90
• humbucker (tai kaksikelainen)
• aktiivimikki
****
Yksikelainen (engl. single coil tai singlecoil pickup)
Yksikelainen mikki on vanhin mikrofonityyppi. Yleisimmät ovat Fender Telecasterissa ja Stratocasterissa käytetyt mallit, jossa kuusi lyhyitä tankomagneettia on kiinnitetty kahdelle kuitulevylle. Magneettien ympäri on sitten käämitty kuparikela.
Kapeasta ja korkeasta mikistä lähtee raikas ja hieman teräväkin ääni.
Kuuntele tästä:
****
Gibson P-90
Vaikka Gibsonin P-90 on myös yksikelainen mikrofoni, pidetään tätä mikkiä yleensä omaksi tyypiksi sen erilaisen rakenteen vuoksi.
P-90-mikrofonissa on kaksi tankomagneettia, joita on liimattu kelan alle. Kela on sekä matalampi että huomattavasti leveämpi kuin Fenderin yksikelaisissa mikeissä.
Leveä kela ei pysty välittämään niin korkeat äänet kuin kapea vastine, minkä vuoksi P-90 kuulostaa selvästi keskiäänivoittoisempi kuin Fenderin mikrofoni:
Kun P-90 asennettaan puoliakustiseen kitaraan käytetään sellaisen mikrofonikuoren, jossa on ”korvat” (engl. dog ear cover). Monessa lankkukitaroissa taas P-90 esiintyy ”saippuapalana” (engl. soapbar pickup).
****
Humbucker (engl. ”bucks the hum” = vastustaa huminaa)
Yksikelaisten mikkien heikko kohta on, että ne poimivat kitaraäänen lisäksi myös ulkoiset hurinat ja huminat (loistoputkista, muuntajista, tietokonemonitoreista, dvd-soittimista jne) vahvistettavaksi. Kaikki kelat kun ovat samalla myös sähkömagneettisia antenneja.
1950-luvun keskivaiheella syntyi idea häiriövapaasta kitaramikrofonista. Nykyään asiantuntijat riitelevät joskus siitä kuka ensimmäisen humbuckerin todella keksi – Ray Butts, joka kehitti Gretschille Filtertron-nimisen mikin, vai Gibsonin Seth Lover.
Totta on kuitenkin, että Gibsonin humbuckerista tuli kitaramaailman standardi.
Gibson-humbuckerissa on kaksi vierekkäistä kelaa, joilla on yhteinen tankomagneetti kelojen ja mikrofonin metallisen aluslevyn välillä. Koska kelat on kytketty vastavaiheessa, mutta samalla kelojen magneettinen polariteetti on vastakkainen, häiriöäänet summaavat lopullisesta signaalista pois ja ainoastaan kielten värinä kulkee eteenpäin vahvistimelle.
Alkuperäisissä humbuckereissa oli aina metallinen suojakuori. 1960-luvun blues-miehet (esim. Eric Clapton) saivat kuitenkin selvillä, että kuoren poistaminen (HUOM: ainoastaan kitararakentajan homma! Älä missään nimessä kokeile tätä kotona!) lisää hivenen verran kirkkautta sointiin.
Kahden kelan ansiosta humbucker on myös voimakkaampi kuin monet yksikelaiset mikrofonit, mikä on usein eduksi, kun haetaan kermaisia särösoundeja.
Tältä kuulostaa tyypillinen humbuckeri:
****
Aktiivimikrofoni (engl. active pickup)
Aktiivimikrofoni poikkeaa tavallisesta kitaramikrofonista sisäisen etuvahvistimen ansiosta. Valtaosa aktiivimikeistä ovat humbuckereita – joko perinteisessä Gibson-koossa tai kutistettuna Stratocaster-kokoon.
Rakenteensa ja etuvahvistimensa ansiosta aktiivimikillä on tavallisesti puhtaampi soundi ja kuumempi signaali kuin perinteinen (passiivinen) mikrofoni. Lähes kaikissa aktiivimikrofoneissa sisälmykset sinetöidään hartsilla, mikä parantaa niiden mikkien vastustuskykyä kiertoa (kovaääninen ulina tai viheltäminen vahvistimen edessä) vasten. Tämän takia aktiivimikrofonit ovat niin suosittuja metal-kitaristien parissa.
Haittapuoli on ettei kitara toimi ilman (9 V) paristoa.
Tässä EMG 81 -mikrofonin soundi:
****
Miksi kitaroissa on usein enemmän kuin yksi mikrofoni?
Mikrofonin tarkka sijainti tallan ja otelaudan lopun välillä on yksi tärkeä tekijä kitaran sähköisessä soundissa.
Mitä lähemmäksi tallaa mikrofoni asennetaan, sitä purevammaksi soundi muuttuu. Kaulan lähellä taas sointi on huomattavasti lämpimämpi.
Kun on enemmän kuin yksi mikki voi kytkimellä kätevästi ja nopeasti vaihtaa yhdestä soundista toiseen, tai jopa yhdistää kahden (tai kolmen) mikrofonin signaaleja.
Tältä se kuulostaa kun vaihtaa kaulamikistä tallamikrofoniin ja takaisin.
Klassikkobassot, osa 5: Gibsonin SG-basso (EB-3/EB-0)
En tiedä miksi, mutta Gibsonin EB-3 on ollut jo pitkään kiehtova soitin minulle.
Voi olla, että se johtuukin siitä, että se oli ensimmäinen sähköbasso, jonka soitin.
Olin neljätoista, ja soitin yhdessä opiskelijabändissä, jossa kaikki muut olivat luonnollisesti 20 v ja päälle. Mutta minulla olikin kaksi ässää hihassa: a) soitin pianoa ja b) olin melko taitava transkriboimaan biisejä suoraan levyiltä (tai kelanauhalta). Bändin basisti (ja keulahahmo) omisti EB-3:n ja sillä sain muutaman kerran soittaa – wow! 🙂
Gibson EB-3:llä on firman historiassa kunnia olla ainoa suhteellisen suosittu basso. Esimerkiksi tänä päivänä niin suosittu Thunderbird oli täysi floppi, ja sen tuotanto lopetettiin jo kuuden vuoden jälkeen (1963-1969). EB-3 taas oli tuotannossa vuodesta 1961 vuoteen ’79 saakka.
Bassossa oli sama mahonkirunko kuin SG-kitarassa. Koska alkuperäinen EB-3 on lyhyellä mensuurilla varustettu, soitin on hyvin kompakti ja kevyt.
Etumikrofoni on iso humbucker ja tallan vieressä on minihumbucker. Neliasentoisella kiertokytkimellä sai valittua kummankin mikrofonin yksitellen, molemmat yhdessä ja viimeinen valinta oli kummallisen kuristettu baritoni-vaihtoehto.
1970-luvun alussa kaulamateriaali muuttui mahongista vaahteraan, ja pian tämän jälkeen kaulamikrofoni siirrettiin lähemmäksi tallaa.
Vuosina 1969-74 myytiin myös täyspitkällä mensuurilla varustetun version – EB-3L – jolla oli lähes aina myös avoin viritinlapa. Pitkän kaulan takia EB-3L oli aika kaulanpainoinen.
EB-3:n pikkuveli on itse asiassa isoveli: EB-0 tuli markkinoille vuonna 1959 Les Paul Junior -rungolla.
Vuonna 1961 EB-0 muutettiin sitten SG-sarjan yhteensopivaksi. Myös EB-0:n mikrofonin sijainti siirrettiin 1970-luvulla hieman lähemmäksi tallaa. Vuosissa 1962-65 myytiin myös säröllä varustetun version (EB-0F).
Tällä hetkellä Gibsonin mallistossa on kaksi SG Bass -nimistä mallia. Faded-sarjan vaihtoehdossa on pyöreät otemerkinnät ja ohut mattalakkaus, kun taas Standard-bassossa on tavallinen kiiltävä viimeistelly, sekä otelaudassa crown-upotukset. Molemmissa on kytkimen sijaan Jazz-basson kaltainen elektroniikka – kaksi volumea ja master tone -säädin.
Edullinen tytärbrändi Epiphone tarjoaa jostain syystä EB-3:n ainoastaan pitkällä mensuurilla.
Manner-Euroopassa ja Englannissa saatava Club Edition on sekin EB-3L:n kopio, mutta se pääsee kuitenkin kosmeettisesti jo lähempää Gibsonia.
Epiphonen EB-0 on vaatimattomampi otus ruuvikaulalla, mutta sillä on ainakin lyhyt mensuuri.
EB-3:n (ja EB-0:n) leveä soundi ja notkea soitettavuus olivat 1960/70-luvun taitteessa hyvin suosittu bluesin, heavyn ja hard rockin piireissä.
Tunnetuimmat mallin soittajat ovat selvästi Cream-yhtiön Jack Bruce ja Freen basisti Andy Fraser.
Jos haluatte tietää lisää näistä malleista, kannattaa tilata Riffi 3/2000 (Epiphone EB-3 -testi) ja Riffi 3/2007 (Gibson SG Reissue Bass -juttu) täältä.
Tässä ovat Gibsonin omat esimerkkisoundit SG-bassosta:
• molemmat
Mahonkimaniaa – Gibson Les Paul Junior (vm. 1987)
Kaikki tuntevat Gibsonin Les Paul Standard -mallia tai ES-335-puoliakustista, mutta 1950-luvun myydyin Gibson oli hinnaston edullisimmista päästä. Soitin nimeltään Les Paul Junior.
Tässä suoraviivaisessa lankkukitarassa on tietty magiaa, ja tällä mallilla on ihan oma soundinsa. Vuosina 1954 – ’57 Junioria rakennettiin yhdellä soololovella. Vuonna 1958 rungon muotoa muutettiin ja kitara sai toisenkin soololoven bassopuolella. Vuonna 1961 tuli kolmas ja viimeinen muodonmuutos – kitarasta tuli osa SG-mallistoa.
Perusresepti pysyi kuitenkin koko ajan muuttamatta: mahonkikaula liimattiin niin ikään mahongista veistettyyn runkoon. Otelauta on palisanterista. Yksi P-90-mikrofoni tallan lähellä on kaikki mitä tarvitaan rokkaamiseen.
Tässä on minun oma Juniori, joka on uusintapainos vuodelta 1987:
Ja tällaiselta tämä kitara kuulostaa: Shelter
Jos olet kiinnostunut kitaratesteistä ja musiikkiteknologiasta, olisi Riffi-lehti varmasti mielenkiintoista lukemista. Lehdessä 04/2004 oli minun kirjoittama katsaus P-90-mikrofonilla varustetuista kitaroista.
Tämä juttu on kopioitu tänne minun toisesta blogista.
Kitarablogi.com – Finland's premier Guitar and Bass blog 
