Lähikuvassa: Amfisound Guitars

Amfisound Guitars on kahden soitinrakentajamestarin yhdessä vetämä kitarapaja Oulun Haukiputaassa.

Sampo Leppävuori ja Tomi Korkalainen tapasivat IKATA:n kitararakennuslinjalla, ystävystyivät, ja päätyivät perustamaan oman yrityksensä Pohjois-Suomeen, Sampon kotiseudulle.

Amfisoundin mallisto on erittäin laaja, koska Sampon ja Tomin eri mieltymykset ja vahvat alueet täydentävät toisiaan.

Sampo Leppävuori saa inspiraatiota klassikkokitara- ja -bassomalleista, joihin esimerkiksi Amfisoundin Classic Line -malliston Halti-, Kaira-, Halla- ja Kobalt-kitarat perustuvat.

Näissä kitaroissa ei kuitenkaan ole kysymys väsyneistä kopioista tai vintage-voodoon metsästämisestä, koska Amfisound-kitaroissa on pitkä lista detaljipäivityksiä (esim. mikrofoneissa ja metalliosissa) ja omia ominaisuuksia (esim. puuvalinnoissa ja kaulaliitoksissa).

Tomi Korkalainen taas on parivaljakon vannoutunut heavymies, joka visioi ja toteuttaa metallikitaristeille äärimmäisen hienoja erikoissoittimia – ei ainoastaan soitettavuuden ja soundin kannalta, vaan myös mikä tulee kitaroiden ulkonäköön.

Tomin käsiala näkyy parhaiten Amfisoundin Extreme Line -mallistossa, johon kuuluvat mm. sellaiset soittimet kuin Routa, Atrain, Railo ja Roster.

****

Kitarablogi: Mikä on Amfisound Guitarsin filosofia?

Tomi: Haluttiin luoda Suomeen varsinainen täysin uusi ja nuorekas customkitara-kulttuuri. Pohjoinen sijainti edesauttaa myös pohjois-eurooppalaista imagoa, koska varsinkin visuaalisuus näyttelee suurta osaa työssämme. Mallien suomalaiset nimet keksittiin vuonna 2003-2004. Nimet ovat helposti lausuttavia myös ulkomaalaisille, ja onkin hienoa messuilla aina kuulla jos jonkinlaista versiota näistä.

KB: Visuaalisuudella näyttää olevan iso rooli teidän soittimissa.

Sampo: Kaikki erikoispintakäsittelyt ja puuntyöstötaidot on pitänyt opiskella itse käytännön kautta. Tämä opiskelu on jatkuvaa ja jatkuu edelleen. Varsinkin heavykitara-alalla Suomessa ei ole ollut minkäänlaista historiaa, joten kaikki tämä on pitänyt opiskella ja luoda itse. Kova työ on tuottanut tulosta ja olemme saaneet suurta arvostusta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. On myös itse ollut ilo seurata kuinka paljon tämä on vaikuttanut tämähetkisen suomalaisen soitinrakennuskulttuurin kehittymiseen. Asenteet varsinkin heavykitaroiden suhteen ovat parantuneet firman perustamisen ajoista 100%. Se kertoo kyllä alan huimasta kehityksestä Suomessa.

KB: Millainen on Amfisoundin toimintaperiaate? Perustuuko toimintanne sarjatuotantoon?

Tomi: Tällä hetkellä suurin osa tilauksista menee ulkomaille ja jokainen tilaus on aina yksilö, joka valmistetaan käsin alusta loppuun saakka. Sarjatyötä tai valmiita aihioita emme tee, emmekä käytä ollenkaan. Tämä tuo todella paljon lisäarvoa asiakkaalle. Meillä on myös aika laaja ja nimekäs artistiperhe. Löytyypi artisteja kevyen ja raskaan musiikin nimiä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Vuonna 2007 muutettiin myös se meidän vanha logo uudeksi ympyränmuotoiseksi logoksi. Pidän tuota itse merkittävänä tapahtumana, koska silloin viimeistään päästiin kehittämään omaa brändiä suomalaisena kitaramerkkinä. Haluttiin tehdä Amfisound-merkkistä kitaraa eikä pysyä ainoastaan paikallisena soitinrakentajana.

****

Amfisound Guitarsin omille kitaramalleille tarjoamat kustomointimahdollisuudet ovat lähes loputtomat, koska Sampo ja Tomi haluavat, että jokainen asiakas saa juuri sellaisen kitaran tai basson, jonka hän itse haluaa.

Uskomattoman hienot graafiset viimeistellyt ovat muuten Amfisoundin erikoisalaa. Riippumatta siitä onko hakusessa kitara, joka näyttää monta sataa vuotta vanhalta mökin ovelta, jossa on riimukirjoitukset, tai haluaako asiakas limettivihreän soittimen leopardikuviolla, Amfisoundilta sellaisen saa.

****

Oman kitaratuotannon ohella Amfisoundissa hoidetaan laadukkaasti myös sähkökitaroiden ja -bassojen korjaukset ja kustomoinnit.

****

Jokainen Amfisound-kitara on joskus ollut pelkkä puulankkujen kasa.

Amfisound käyttää ulkomaisten jalopuulajien (kuten khaya-mahongin) ohella usein myös kotimaisia puulajeja, kuten tervaleppää ja loimukoivua, runkopuuksi.

Tässä kuvassa näkyy otelauta-aihiot eebenpuusta.

Oman kitaran voi myös tilata hieman harvinaisemmasta puusta veistettynä. Tässä näkyy kaksi korina-lankkua.

Sampo ja Tomi luottavat perinteisiin rakennusmenetelmiin, mikä tarkoittaa, että jokaiseen Amfisound-soittimeen valmistukseen menee paljon käsityötä.

Pajassa käytetään itse tehtyjä jigejä ja sapluunoita jyrsimelle.

Tällaiset ovat Halti-kitaran puoliakustisen version kanavat ja kolot, jotka jäävät valmiissa kitarassa kaarevan kannen alle.

Kaula-läpi-rungon-rakenteisten soittimien kaulat liimataan kolmesta vierekkäisestä vaahterapalaista.

Eeben- ja ruusupuisia otelautoja nauhaurilla.

Joitakin vaativia työvaiheita varten käytetään kopiojyrsintä tasaisen laadun varmistamiseksi.

Tässä kuvassa Halti-kitaran syvä kaulaliitos saa muotonsa…

…kun taas tässä kitaran kanteen jyrsitään raakaversio sen lopullisesta kaarevuudesta.

Käsityöllä on kuitenkin erittäin tärkeä asema Amfisound-soitinten valmistuksessa:

Tässä kuvassa Atrain-mallin ulkomuodot, sekä mikrofonien ja tallan paikat merkitään suoraan puuhun lyijykynällä.

Osaavissa käsissä raspi on sulavan kaulaliitoksen alku.

Jyrsimellä työstetään runkoon kaikki tarvittavat kolot, niin kuin esimerkiksi mikrofonikolot…

…kaulataskut…

…sekä elektroniikkalokerot ja kolot vibratalloille.

Tomi hioo Railo-kitaran ulkoreunat hiomakoneella.

Monet kohtat vaativat kuitenkin loppusilauksen hiomapaperilla käsin.

Tasoittamisen jälkeen palautetaan nauhaviilulla nauhojen puolipyöreätä profiilia.

Onnistunut grafiikka vaati tarkkaa suunnittelua ja erittäin rauhallista kättä.

Amfisoundin graafisissa viimeistelyissä vain taivas on rajana.

Sampo siistimässä otelaudan reunalistoja lakkauksen jälkeen.

Sama työvaihe, mutta toinen soitin.

Säätimille ja tallalle tarvitsemat reiät porataan vasta melko myöhäisessä vaiheessa.

Sustainer-elektroniikalla varustetun, keinotekoisesti esikulutetun kitaran loppuasennus.

Amfisound-soittimen omistaja voi halutessaan tilata myös oman kitaran (tai basson) rakentamisesta kertovan kuvakirjan.

****

Amfisoundin Sampo Leppävuori ja Tomi Korkalainen ovat Suomen Soitinrakentajien Killan jäseniä.

****

Tässä vielä muutama kuva valmiista Amfisound-soittimista (kuvat: Amfisound).

Amfisound Halla:

****

Amfisound Halti:

Halti Arcticia

****

Amfisound Kobalt:

****

Amfisound Kaira:

****

Kelo-viimeistely:

****

Amfisound Routa Karelia:

****

Amfisound Routa Original:

8-kielinen

****

Amfisound Roster:

****

Amfisound Kuru:

Kuru Arcticia

****

Muita bassoja:

04/12/2013 1

Mikä ihmeen ”vintage”?

Kitara- ja bassopiireissä käytetään usein sanaa ”vintage”: vintage-sitä, vintage-tätä, vintage-tyylinen, vintage-mainen…

Mitä ”vintage” oikeistaan tarkoittaa? Miten ns. vintage-ilmiö syntyi?

****

Mikä ihmeen vintage?

Webster’s-sanakirjan mukaan vintage tarkoittaa vuosikertaa, ja alun perin sana käytettiin ainoastaan viiniharrastajien piireissä. 1960-luvulla termi siirtyi myös vanhoille autoille, etenkin surffarien ja hotrod-fanien keskuudessa.

Nykyään vintage-sanaa käytetään yleisesti sellaiselle vanhoille esineelle, jolla on nostalginen arvo, ja joka tuo mieleen niitä (menneitä) ”hyviä vanhoja aikoja”. Usein tällaisilla tavaroilla on myös keräilyarvo.

…ja juuri tässä viimeisessä tarkoituksessa vintage-termiä käytetään myös kitaristien välillä.

****

Ilmiön synty

Vintage-himo ja -tietoisuus syntyivät ilmiöinä 1970-luvulla ensi alkuun sähkökitarapuolella, mutta se laajensi nopeasti myös akustisille kitaroille (ja muille kielisoittimille).

Vielä seiskytluvun alkupuoleen saakka vanhat, käytetyt kitarat myytiin USA:ssa juuri sellaisina – vanhoina ja käytettyinä kitaroina – mutta tämän jälkeen samoista soittimista tuli arvoesineitä. Mistä se johtui?

Taustalla ovat kaksi päätekijää:

• Gibson Les Paul -villitys

• kitaratehtaiden siirtyminen suurille yrityksille

****

Gibson Les Paul -villitys

1950- ja 60-luvulle uskottiin vielä lujasti siihen, että uusi on aina parempi kuin vanha. Uskottiin kehitykseen ja parempaan tulevaisuuteen.

Tämän valossa ei ole mikään ihme, että alkuperäisessä Gibson Les Paul (Regular/Standard) -mallissa tehtiin muutoksia lähes joka vuosi sen lyhyessä elinkaareessa (1952-60).

Les Paul oli Gibson Guitarsin ensimmäinen lankkukitara, ja alussa haettiin vielä soittimen loppullista, definitiivistä kokonaisuutta. Tallaratkaisua muutettiin useamman kerran, ja yksikelainen P-90-mikrofoni sai lähteä firman uuden PAF-humbuckerin tieltä.

Vasta 1958 Les Paul -kitara oli saanut sen loppulliset (nykyään legendaariset) speksit, mutta ihme kyllä uudistettu liukuvärinen Sunburst-versio ei mennyt myyntiin läheskään niin hyvin kuin odotettiin. Gibsonin johtoportaassa tultiin siihen päätökseen, että syy tähän oli kitaran ”vanhanaikaisuus”. Alkuperäisen Les Paulin valmistus lopetettiin, ja sen tilalle tuli vuonna 1961 uusi Les Paul -malli, jonka tunnetaan nykyään nimellä Gibson SG.

Uusi SG-malli möi hyvin, ja Gibsonilla oltiin hyvin tyytyväisenä ratkaisuun. Kuuskytluvun toisen puoliskon Gibson Les Paul -villitys tuli firmalle kuin puun takaa.

Embed from Getty Images

Villitys syntyi ensin Isossa Britanniassa, jossa 60-luvun alussa purettiin sodan jälkeistä tuontikieltoa, joka koski monia USA:n tuotteita – myös soittimia. Ilmiön ensiasteita havaittiin, kun Rolling Stones -yhtiön Keith Richards osti käytetyn Les Paul -mallin (vm. 1959), ja alkoi käyttää sitä näkyvästi (esimerkiksi Satisfaction-biisissä).

Embed from Getty Images

Varsinainen lähtölaukaus villitykseen oli kuitenkin Eric Claptonin ilmiömäinen soitto John Mayall And The Bluesbreakers -albumissa (tunnetaan myös nimellä Beano-levy), joka sai Blues-faneja himoitsemaan sankarikitaristin kitaraa ja soundia. Les Paul Standard -kitarasta tuli erittäin haluttu ja arvostettu soitin.

Ikävä kyllä mallin valmistus oli jo vuosia sitten lopetettu, eikä uusia soittimia oli saatavilla, minkä seurauksena käytettyjen Les Paul -kitaroiden hinta alkoi nousta tuntuvasti. Kitaran suhteellinen harvinaisuus ja sen soundista syntynyt maine saivat vintage-ilmiön (sekä kitarakeräilyn) rattaat hitaasti käyntiin. Kitaratehtaiden siirtyminen suurille yrityksille laittoi tämän jälkeen kunnon vettä tähän myllyyn.

****

Kitaratehtaat myyntiin

Kuuskytluvun Beat Boomin ansiosta suurissa yhdysvaltalaisissa yrityksissä herättiin siihen, että soitinbisneksessä liikkuu paljon rahaa. Soitinvalmistajilla taas oli laajentamispaineita, koska useimmissa tapauksissa tilauksien määrä ylitti jo firmojen tuotantokapasiteetin, ja ulkopuolista investointia haettiin aktiivisesti.

Näistä yhtälöistä syntyi USA:ssa 1960-luvun loppupuoliskolla suuri aalto soitintehtaiden myyntejä, fuusioita ja – valitettavasti – myös konkursseja. Tunnetuimpia tapauksia ovat Fenderin myynti mediajätti CBS:lle (Columbia Broadcasting Systems), sekä Gibsonin emoyhtiön (Chicago Musical Instruments) fuusioituminen Ecuadorilaisen panimon (!) ECL:n kanssa uudeksi Norlin-yhtiöksi.

Aikomukset olivat näissä molemmissa tapauksissa pelkästään hyviä: haluttiin taata investointien kautta soitinvalmistajien mahdollisuuksia innovointiin, päivittää tehtaiden vanhenevaa laitekantaa, sekä suurentaa tuotantokapasiteettia laajentamalla tehtaita.

Aluksi näitä tavoitteita myös saavutettiin, mutta melko pian isojen yrityksien rakenteet ja paineet voittojen maksimointiin alkoivat murentaa soittimien laatua.

Tällaiset muutoksen huonompaan suuntaan olivat Fender Stratocasterin tapauksessa esimerkiksi kaulan kiinnitys kolmella ruuveilla, hyvin paksu polyesterilakka, huonoimmat mikrofonit, sekä valumetallista valmistettu uusi vibratalla.

Gibson Les Paulissa listaan kuului esimerkiksi jyrkempi kaulakulma, loivempi lapakulma, ohut ja kapea kaulaprofiili, moniosainen mahonki- tai vaahterakaula (yksiosaisen mahonkikaulan sijaan), sekä kaksikerroksiset mahonkirungot.

Monet rivimuusikot eivät huomanneet näitä muutoksia tai eivät pitäneet niitä huonoina, mutta kasvava joukko kitarafaneja ja soitinmyyjiä alkoivat kritisoida näitä muutoksia jo 70-luvun alkupuolella. Näissä piirreissä syntyi sellainen tunne, että valmistajat eivät halua tai kykene rakentamaan yhtä hyviä soittimia kuin aiemmin (”They don’t make them like they used to.”). Kiinnostuksen keskipiste alkoi siirtyä uusimmista malleista vanhoihin 50- ja 60-luvun kitaroihin, ja nämä soittimet muuttoivat silloin melko ripeästi asemansa käytetyistä kitaroista vuosikertakitaroihin.

Vintage-ilmiö oli syntynyt ja siirtyi ajan kanssa keräilijöiden (ja kitaralegendojen) sisäpiireistä laajemman yleisön tietoisuuteen.

Monet isot kitaravalmistajat heräsivät sekä omien laatuongelmiinsa että vintage-ilmiöön vasta 1980-luvun alussa, ja silloin ilmiöstä syntyi taas uusi soitinlaji – uusintapainokset, tai englanniksi vintage reissues.

12/06/2013 0

Changing strings on a ukulele

14/05/2013 0

Käsintehty, tehdastekoinen…vai molempia?

Kitaristien keskuudessa käytetään keskusteluissa usein mustavalkoista ”tietoa” lyömäaseena, kun puhutaan jonkun soittimen tai soitinmerkin ”paremmuudesta”. Tällaiset – usein kuulopuheisiin perustuvat – ”totuudet” ovat helppo keino panna piste pitkälle väitelylle, koska ne kuulostavat niin järkeenkäyviltä.

Valitettavasti ns. ”oikeassa elämässä” asiat ovat harvoin mustavalkoisia, vaan totuus on lähes aina huomattavasti monimutkaisempi.

Hyvä esimerkki tästä ilmiöstä on sanapari käsintehty/tehdastekoinen.

”Käsintehty” kuulostaa hyvin romanttiselta: sisäisen silmämme edessä näemme vanhan soitinrakennusmestarin, joka pikkupajassaan veistelee mestariteoksiaan suurella rakkaudella. ”Tehdastekoinen” taas tuo mieleen anonyymin, epäinhimillisen tuotantolinjan, jossa ihminen toimii enää vain robottien käynnistäjänä.

Valitettavasti molemmat mielikuvat ovat harhoja…

****

Kun puhutaan kitaroista ja bassoista nämä kaksi väitettä ovat totta, vaikka se vaikuttaa ensisilmäykseltä mahdottommalta:

Väite 1: Jokainen soitin on käsintehty.

Väite 2: Yli 95% kaikista soittimista ovat tehdastekoisia.

Miten tämä on mahdollista? Voiko kitara olla samalla sekä käsintehty että tehtaassa valmistettu? Hä?

****

Jokainen soitin on käsintehty

Mitä tarkoittaa ”käsintehty”?

Jos tarkoitetaan, että yksi ihminen on tehnyt soittimen alusta asti raakapuusta valmiin kitaran vain käsityökaluja käyttäen, kitara- ja bassosarakkeella löytyy nykyään vain muutama ”käsintehty” soitin, ja niillä on sen mukainen, todella iso hintalappu. Jos taas sanalla tarkoitetaan, että jokaisessa (monessa/useimissa) työvaiheessa tarvitaan ainakin jonkin verran ihmisen tarkkaa silmää, kokemusta ja kädentaitoa, niin silloin jokainen soitin on ”käsintehty”.

Totuus on nimittäin, että maailmassa ei ole olemassakaan yhtään sellaista konetta (tai tuotantolinjaa), johon syötetään yhdestä päästä erilaisia puulankkuja ja metalliosia sisään, ja joka toisesta päästä sitten sylkee soittovalmiitta soittimia ulos. Jos sellaisia koneita olisi olemassa, silloin myös täällä Suomessa saisi laadukkaita kotimaisia soittimia muutamalla sadalla eurolla. Soitinvalmistuksessa suurin kustannuserä on nimittäin yhä työntekijän palkka, mikä on se pääsyy, miksi Indonesiassa tai Kiinassa valmistettu kitara on suomalaista tai vaikkapa amerikkalaista kitaraa huomattavasti halvempi.

****

Yli 95% kaikista soittimista ovat tehdastekoisia

Jos kitara tulee ns. sarjatuotannosta – siis: jos se on osa valmistajan mallistosta, jossa saman mallin soittimien on tarkoitus olla pääominaisuuksiltaan samanlaisia/verrattavia – se on ”tiukan tulkinnan” mukaan tehdastekoinen, riippumatta sarjan tuotantomäärästä.

Tehdasvalmistuksessa käytetään muotteja, sapluuneja, ohjaimia – nykyään isoissa tehtaissa myös jyrsintärobotteja – sekä standardisoituja työvaiheita ja menetelmiä, jotta saman mallin ominaisuuksissa olisi mahdollisimman vähän toleransseja (ns. heittoa) tasaisen laadun varmistamiseen. Useimmiten tehdasvalmistuksessa jokaisella työntekijällä on myös vain yksi (tai muutama) tietty työvaihe, josta hän on vastuussa. Sama työntekijä ei siis yleensä vie yhden soittimen koko tuotantokejua läpi raakapuusta valmiseen kitaraan, vaan työntekijä on erikoistunut esimerkiksi kaulan ja rungon yhteenliimaamiseen tai vaikkapa lähes valmiin soittimen kiillottamiseen. Juuri näin tehtiin jo esimerkiksi Gibsonin ja Fenderin kultakausilla 1950- ja ’60-luvuilla.

Kun katsoo tehdasvierailuissa kuvattuja videoita, näkee helposti, että jokaisessa kitaratehtaassa on automatisoituja (tai puoliautomatisoituja) työvaiheita. Automatisoinnin päätarkoitus on pitää tuotantoa mahdollisimman tasalaatuisena. Usein hoidetaan automatisoinnilla myös sellaisia työvaiheita, joissa aikaavievää (= kallista) käsityötä ei välttämättä tarvita.

Mielenkiintoista on, että eri firmoilla on automatisoinissa eri pääkohteita. Jossain hoidetaan esimerkiksi nauhaurien sahaus ja nauhojen asennus täysautomaattisesti, toisessa tehtaassa taas nauhoitus on aina ihmisen tekemä.

Menetelmiä on siis monenlaisia, mutta päätarkoitus on aina sama – valmistaa mahdollisimman tasalaatuisia soittimia tuotantoerissä, eikä yksittäiskappaleina.

Mutta menetelmästä riippumatta kaikissa tehtaissa löytyy myös monia työvaiheita, joissa ihmisen silmä, käsi ja taito ovat korvaamattomia. Siis: jokaisen ”tehdastekoisen” kitaran valmistuksessa on aina ollut mukana myös aimo annos käsityötä.

****

Minusta on täysin turhaa väitellä kitaran tehdastekoisuudesta tai yrittää arvioida soittimen laatua sen käsityö-tehdasteko-suhteen perusteella, koska nämä käsitteet eivät ole absoluuttisia totuuksia. Ne eivät sano laadusta mitään konkreettista, käsinkosketeltavaa.

Jyrsintärobotteilla valmistettu, tehdastekoinen kitara, joka on saanut tärkeimmissä kohdissa viimeisen silauksen pätevältä ihmiskädeltä on taatusti parempi soitin kuin sellainen, jonka minä itse saisin aikaiseksi huonoilla käsityön taidoillani. Siinä eivät sitten auttaisi laadukkaat puut, eikä maailman parhaimmat mikrofonit: se olisi erittäin huono soitin, vaikka se olisikin täysin käsintehty, koska minulla ei ole riittäviä taitoja sellaiseen projektiin.

Minun mielestä kitaran ja basson laadun kannalta on paljon tärkeämpi arvioida sellaiset kohdat kuin:

• puutyön ja viimeistelyn laatu ja tarkkuus

• metalliosien laatu

• mikrofonien laatu

• elektroniikan laatu

• nauhatyö

• soitettavuus

• akustinen soundi (myös sähkösoittimissa!)

• sähkösoittimissa vahvistettu soundi

Kaikkien näiden kohtien ”arvosanat” punnitaan aina myös soittimen hintaa ja kohderyhmää silmällä pitäen. Ei ole järkevää valittaa esimerkiksi Metal-baritonikitaran kohdalla, että kitarasta ei lähde millään kunnon Country-soundi!

Näissä kohdissa ei ratkaise valmistusmenetelmä, eikä valmistusmaa, vaan lopputuloksena syntynyt laatu, josta on soittajalle käsinkosketeltavaa hyötyä.

****

Jos oikeat faktat kiinnostavat enemmän kuin ”voodoo-tieto”, suosittelisin esimerkiksi seuraavia kirjoja (googlaamalla löytyy – valitettavasti odotetaan yhä varteenotettavaa suomalaista suurteosta aiheesta):

• The Fender Telecaster – A. R. Duchossoir (Hal Leonard Publishing)

• The Fender Stratocaster – A. R. Duchossoir (Hal Leonard Publishing)

• The Stratocaster Chronicles – Tom Wheeler (Hal Leonard Publ.)

• Fender Custom Shop Guitar Gallery – Richard Smith (Hal Leonard Publ.)

• Gibson Guitars/Ted McCarty’s Golden Era – Gil Hembree (Hal Leonard Publ.)

• Make Your Own Electric Guitar – Melvyn Hiscock (NBS Publ.)

• Squier Electrics – Tony Bacon (Backbeat Books/Hal Leonard)

• The Early Years of the Les Paul Legacy – Robb Lawrence (Hal Leonard)

• The Modern Era of the Les Paul Legacy – Robb Lawrence (Hal Leonard)

• Gibson Electrics/The Classic Years – A. R. Duchossoir (Hal Leonard)

21/03/2013 0

Martin Guitars – Tops and Bracings

04/03/2013 0

Kostutin on akustisen kitaran paras ystävä

Akustisen kitaran (tai puusta rakennetun soittimen ylipäänsä) säilyttämisessä pätee yleensä vanha sääntö: ”Älä jätä kitarasi pitkään sellaisissa olosuhteissa, joissa itse et viihtyisi”. Kukaan meistä ei haluaisi esimerkiksi istua pitkiä jaksoja kesähelteisessä (tai talvipakkaisessa) autossa, ja myös kitaraa kannattaa säilyttää jossain muualla.

Tavallinen huonelämpötila (18 – 22 celsiusastetta) luo myös kitaralle hyvät olosuhteet.

Yhdessä asiassa akustinen kitara on kuitenkin selvästi herkempi muutoksiin kuin ihminen, ja se on ilmankosteus.

****

Tämä herkkyys johtuu siitä, että akustisen kitaran runko on tehty melko ohuista puun ”viipaleista”, joihin kohdistuu kuitenkin huomattavasti kielten aiheuttamaa vääntöä ja vetoa.

Akustinen kitara on koko elämänsä aikana herkässä balansissa: sen runkopuut (etenkin kansi ja rungon rimoitus) täyttyy olla mahdollisimman ohuita ja kevyitä, että kitara soi hyvin, mutta toisaalta rakennelman täytyy myös kestää kielten ankaraa vetoa.

Puu elää materiaalina ilmankosteusvaihtojen mukaan – kuivuudessa se kutistuu, suuri ilmankosteus taas aiheuttaa puun turpoamista. Akustisen kitaran tapauksessa tämä tarkoittaa, että kuivissa olosuhteissa soittimen runko yrittää kutistua pienemmäksi, ja kosteassa ilmassa runko alkaa paisua alkuperäisiä mittojaan isommaksi.

Tästä seuraa, että miedoissa tapauksissa ainakin kielten korkeus muuttuu kannen kutistumisen (tai turpoamisen) mukaan. Ääritapauksissa liikkaa kosteus tai kuivuus voi aiheuttaa jopa rungon repeämistä. Sellaista kitaraa nähdään esimerkiksi tässä videossa:

****

Meillä Suomessa ei tavallisesti ole ongelmia liian suuren ilmankosteuden kanssa, koska maa ei sijaitse subtrooppisessa tai trooppisessa säävyohykkeessä. Sen sijaan pitkä lämmityskausi voi aiheuttaa useimmissa sisätiloissa akustiselle kitaralle liian kuivaa ilmaa.

Akustiselle kitaralle ihanteellinen suhteellinen ilmankosteus on tavallisessa huonelämpötilassa 45:n ja 60:n prosentin välillä.

Kannattaa siis tarkistaa ilmankosteutta mittarilla, joka voi olla joko perinteinen analoginen seinähygrometri…

…tai sitten esimerkiksi kitaralaukkuun menevä pieni digitaalimittari.

****

Kokonaisen huoneen ilmankosteutta voi nostaa tavallisella ilmankostuttimella, kun se ei seiso suoraan soittimen vieressä tai sen alla.

****

Hyvin huoleton tapa pitää yllä akustiselle kitaralle sopivaa ilmankosteutta säilytyksen tai kuljetuksen aikana on soittimen runkoon menevä kostutin.

Tällaisia kostuttimia saa monissa eri muodoissa:

• Dampitin ja Martin Guitarsin kostuttimet ovat putkilomaisia.

• Planet Wavesin mallia roikutetaan kitaran kieliltä.

• Kyserin ääniaukkoon menevää kostutinta taas voidaan käyttää myös lavalla feedback-suojana.

Kaikilla kitarakostuttimilla on yhteistä kuitenkin se, että niiden sisällä on pieni muovisieni, jonka kastutettaan tavallisilla kraanavedellä. Tämän jälkeen ylimääräistä vettä puristetaan pois ja kostutinta pyyhitään ulkopuolelta kuivaksi, ennen kuin sitä asetetaan kitaran runkoon. Runkopuu sitten imee hyvin hitaasti itselleen kostean sienen tarjoamaa kosteutta. Usein riittä, kun kostuttimeen lisätään vettä kerran (tai kaksi kertaa) viikossa.

****

Kannata siis pitää oma kitara oikeassa ilmankosteudessa, jos haluaa välttää ongelmista.

Paniikkinomaiseen hysteriaan ei kuitenkin tarvitse sortua, koska ilmankosteuden vaihtelu – toisin kuin äkillinen lämpötilan muutos – vaikuttaa kitaraan vain suhteellisen hitaasti. Kyllä, kitaraa voi soittaa huoletta tunnin tai pari sellaisessakin huoneessa, jossa suhteellinen ilmankosteus on vain 40 prosenttia, kun vain laittaa soittimen sen jälkeen takaisin sopivaksi kosteutettuun huoneeseen tai kitarakostuttimen kera koteloon.

30/01/2013 1

Kielten vaihtaminen nailonkielisessä kitarassa

Kuvat: Miloš Berka

****

Tässä alkutilanne: uuden kielisatsin lisäksi tarvitset viritysmittarin, sekä kelaamisen nopeuttajaksi pienen muovivivun. Kun kerran poistetaan kaikki kielet kitarasta, on ehkä hyvä idea myös puhdistaa soitin. Puhdistusliinalla voi myös suojata kitaraa kolhuilta. Itse käytän myös saksia yhdessä työvaiheessa (katso lopusta).

Myös nailonkielisille kitaroille on tarjolla erilaisia kielisatseja. Klassisen kitaran tapauksessa kielisatseja ei tarjota paksuuden mukaan lajiteltuna, vaan ratkaiseva kriteeri on kielten veto/jäykkyys. High tension -satsi tuntuu jäykemmältä ja soi hieman kirkkaammalta kuin low tension -satsin kielet. Myös valmiiksi kustomoituja kielipakkauksia on olemassa, joissa esimerkiksi punotut bassokielet ja kirkkaat diskanttikielet ovat peräisin saman valmistajan kahdesta eri sarjasta.

Nailonkielisessä kitarassa kielisatsin vaihtaminen ei vaikuta dramaattisesti kitaran intonaatioon tai säätöihin, kyse on enemmän eri soittotatsista ja soundista. Kokeilumielessä voi siis vaihtaa turvallisesti yhdestä lajista toiseen, niin kauan kun kielet on tarkoitettu nimenomaan klassiselle tai Flamenco-kitaralle.

Itse olen suurikokoinen mies, jolla on voimakas soittotyyli – valitsen siis high tension -kieliä.

****

Ensin vanhat kielet löysätään kokonaan – vivulla tämä käy käden käänteessä. Jos kitarasi koneistot tuntuvat epätavallisen jäykiltä, voit lisätä pari tippaa öljyä hammasradan ja kierretangon väliin tai ehkä myös löysätä hammasratojen kiinnitysruuveja aavistuksen verran.

****

Kun kielet ovat täysin velttoja, leikkaan kielet kylmästi kahtia. Näin ei tarvitse vetää koko kieltä tallan tai virittimen läpi, ja vaihtaminen nopeutuu.

****

Avaan vanhojen kielten solmut…

…ja poistan ne sekä tallasta…

…että virittimistä.

****

Uusi kieli työnnetään ensin kaulan puoleiselta sivulta tallasta läpi.

Lyhyt pätkä kielestä vedetään tallasta ulos ja ylös…

…ja vedetään ensin kerran pitkän kielipalan alitse, ja sen jälkeen muutaman kerran itsensä ympäri.

Lopputuloksen pitäisi näyttää tämänkaltaiselta.

Jotkut soittajat käyttävät bassokielillä erilaista menetelmää, jossa kielet lukitaan yhdellä isolla silmukalla. Molemmat versiot toimivat ja ovat ”sallittuja” – makukysymyksiä luultavasti. Tässä on kuva yhdestä Ramírez-kitarasta, jossa käytetään sitä toista kiinnitystapaa:

****

Kielen toinen pää pujotetaan virittimen läpi…

…minkä jälkeen kielen voi lukita itseensä vetämällä kielen vapaata päätä sen otelautaan menevän osaan alitse.

Seuraavaksi voi jo virittää uuden kielen.

Ja tällainen on suunnilleen onnistuneen toimenpiteen lopputulos.

****

Itse aloitan aina satulan ulkoreunoista ja jatkan sieltä poispäin kielipareissa (E-e, A-h, D-g).

Ei ole yhtään huono idea venyttää uusia kieliä samalla lailla kuin teräskielisissä tai sähkökitaroissa. Tosiasia on kuitenkin, että nailonkielet tarvitsevat huomattavasti pidemmän ajan, ennen kuin ne pysyvät vireessä. Ei ole siis syytä turhautua, jos joutuu ensimmäisinä päivinä kieltenvaihdon jälkeen virittää useasti!

Muuten: useat ammattilaiskitaristit eivät vaihda nailonkielisessä heti koko satsia kerrallaan. Usein on nimittäin niin, että täysin muovista valmistetut diskanttikielet kestävät soittoa huomattavasti pidempään kuin saman satsin bassokielet, joissa on suhteellisen ohuen silkkikudoksen ympärille punottu pehmeää metallia.

Nailonkielisessä kitarassa ei voi (eikä tarvitse) säätää intonaatiota – kun uudet kielet ovat päällä, soitto voi alkaa.

Save

02/04/2012 13

Changing strings – nylon-string classical guitar

Photos: Miloš Berka

****

Here’s what you need for the procedure: A string winder comes in very handy for taking off and putting on the strings, and a tuner is needed to get the guitar up to pitch. I use a pair of scissors to make life a little easier for myself (see below). A polishing cloth may come in handy for cleaning and/or protecting your guitar.

There are different string tensions available. Unlike on a steel string or an electric, you can use any type of classical guitar string on your guitar without the need for a complete set-up. A differently tensioned set won’t noticeably affect your intonation, but it will make a difference in the guitar’s feel, action and sound – feel free to experiment.

I’m a big guy with a strong touch, so I use high-tension sets…

****

First you need to slacken the strings completely. If your guitar’s tuners are particularly hard to turn, use one or two drops of light oil on the cogs, or try loosening the (black) screws which hold the cogs to the tuner posts by a tiny amount.

****

Once the strings are free from tension, I use the scissors to cut each string into two pieces. I find this makes taking the strings off a little easier, because you don’t have to feed all the string through either the tuner or the bridge for removal.

****

Untie the knot at the bridge…

…then remove the old string from the bridge…

…as well as the tuner.

****

Feed one end of the fresh string through the neck-facing side of the bridge.

Take the short end sticking out towards end of the body…

…and tie it into a sling, by first feeding the short end under the long piece and then tying to itself.

The final result should look somewhat like this.

Some guitarists use a different technique on the lower three strings, utilising only one large loop. Both ways are valid, but the slightly more elaborate way seems to work best for me.

Here’s a picture of a Ramírez strung in the other way:

****

Feed the other end of the string through the appropriate tuner…

…pull it through and lock it in by putting the string end underneath the part going to the fingerboard…

…and then wind it to pitch.

This is what the result should look like.

****

I find it easiest to string up a classical guitar from the nut upward, so I work in pairs – E-e, A-b, D-g.

You can do some string-stretching on a nylon-strung guitar, just the way you’d do it on an steel-string or electric, but in general nylon strings need much longer to settle into pitch. So, don’t be annoyed or alarmed if you have to retune rather often during the first few days of use!

By the way: Some professional classical guitarists don’t change the whole set each time. The three top strings, which are all-nylon, usually tend to stay useable for longer than the three bass strings, made of a thin fiber core and spun with soft metal.

There’s no real scope for intonation-adjustment on a classical guitar, so once the strings are on you’re ready to go.

28/03/2012 0

Kitarr.ee – etelänaapurimmekin osaavat!

Virolainen aikakauslehti Kitarr on tyylikäs julkaisu kitaristeille. Lehti sisältää haastatteluja, testejä, juttuja vintage-soittimista sekä vinkkejä miten tulla paremmaksi soittajaksi.

Ajakiri Kitarr -lehdellä on myös hyvin näyttävä nettisivusto, joka täydentää ja laajentaa lehden sisältöä mm. videoilla.

Kannattaa siis tutustua!

14/03/2012 0

Classic Guitars, part 9: Fender Jazzmaster and Jaguar

The Fender Jazzmaster was introduced in 1958 as a conscious effort to broaden Fender’s user base and appeal.

The company’s first efforts – the now legendary Telecaster and Stratocaster models – had already proven to be successful, but were then still widely perceived as bright-sounding guitars for Country & Western, as well as early Rock ’n’ Roll. Now Leo Fender and his team were aiming for the more ”serious” guitarists of the Jazz and Easy Listening genres.

Fender kept the standard long Fender-scale (25.5″), but – for the first time – added a rosewood fingerboard. The reasons for the rosewood board were both cosmetic – it looked classier than the lacquered maple of previous models – as well for tonal reasons, with rosewood imbuing the sound with a warmer timbre. The Jazzmaster was also the company’s first guitar with an enlarged version of the Strat-headstock, which was meant to combat dead spots and wolf-tones.

The body was a brand-new design premiering the company’s patented offset waist feature, meant to improve balance, especially when playing seated.

A new, front-mounted vibrato with a softer, spongier action (meant as a direct competitor to Bigsby’s models) was also devised. The vibrato – which worked with a separate, rocking bridge – was easy to adjust from the front, and also featured a locking mechanism for disabling the system (and keeping the guitar in tune even after a string breakage).

The most important changes took place in the electronics of the Jazzmaster: The pickups were clearly Fender’s attempt at getting a Gibson P-90 -type tonality, with the wide and flat coils. The controls featured two different circuits, with the normal circuit offering a 3-way toggle switch, as well as a master volume and tone control. A slide switch on the scratchplate’s upper shoulder engaged the so-called Rhythm Circuit, which switched on only the neck pickup going through its own set of volume and tone controls (above the neck pickup).

After a first wave of enthusiasm over Fender’s new top-of-the-line guitar, the Jazzmaster’s success sadly waned. Most conservative Jazz guitarists wouldn’t touch Fender’s ”plank” with a barge pole, and still considered the sound as too bright, while the company’s usual customers were perfectly happy with their more straightforward Strats and Teles.

The biggest genuine problem with Jazzmasters lies in their singlecoil pickups, which take in a lot of extraneous hum and interference (just like P-90’s do).

Modern players also tend to complain about the vibrato system’s flimsy bridge saddles, although, in fairness, one should note that this is mostly due to our modern light string gauges. The Jazzmaster-vibrato had been designed at a time when ”light gauge” meant an 012-set with a wound g-string.

Today the Jazzmaster’s appeal lies mostly in the alternative field, and not too many name players spring to mind:

Thurston Moore and Lee Ranaldo (Sonic Youth), J Mascis (Dinosaur Jr.), as well as British songwriter Elvis Costello are the most well-known Jazzmaster players.

****

In 1962 Fender took the Jazzmaster as the basis for a brand-new model, geared towards Surf and Pop guitarists – called the Fender Jaguar.

The Jaguar was Fender’s first guitar with 22 frets, and it featured a relatively short scale of 24″ (even shorter than Gibson’s usual 24.75″). The general look stayed in place, but the Jaguar was adorned with glitzy chrome control plates.

Fender took the criticisms over the Jazzmaster-pickups to heart and designed new pickups for the Jaguar. The new units are reminiscent of Strat-pickups, but feature slightly higher coils, as well as metal shielding plates that enclose most of the pickups’ bottom and sides.

The normal/Rhythm-circuit set-up stayed in place, but the normal circuit now featured three slide switches – an on/off-switch for each pickup, plus a ”strangle” switch that cuts all bottom end from the output signal.

The Jaguar originally also came equipped with a detachable mechanical string mute, which wasn’t well-received by guitar players.

Sadly, the Jaguar’s fate followed along the Jazzmaster’s lines – after a first wave of success sales dwindled in the wake of the British Invasion.

The most famous names associated with the Fender Jaguar are Carl Wilson (The Beach Boys), Kurt Cobain (Nirvana) and Johnny Marr (The Smiths, Modest Mouse).

As with the Jazzmaster, the Jaguar has seen a resurgence of sorts over the past few years, with many new and modified versions springing up, such as the Fender Blacktop Jaguar HH.

24/02/2012 0